Odottavan aika on pitkä ....

Opettelen tanssimaan sateessa ....

En tiedä miten se tulee onnistumaan, mutta yritän kuitenkin. Tällä hetkellä se tuntuu vähän vaikeammalta kuin aikaisemmin, mutta harjoitus tekee mestarin.

Olen ollut melkein koko iltapäivän yksin kotona. Nyt tuli esikoinen kotiin ja nuorimmainen on tyttökaverinsa kanssa lapsenvahtina ja jää yökylään. Vieressä on lasi makedonialaista punaviintä ja pieni kissanpoikanen Larissa leikkii roskakorista pihistämällään paperipallolla....

Monet kerrat tällä viikolla olen miettinyt ja ajetellut, että olisi aika jotain kirjoittaa, mutta ajatukset ovat harhailleet aivan liian paljon eikä keskittymiskykyä ole riittänyt. Töiden jälkeen olen ollut aivan liian väsynyt ja on pitänyt tehdä rästiin jääneitä hommia. Monia asioita on pitänyt saada järjestykseen ennen kuin mies pääsi lähtemään sairaalareissulleen ...

Hän meni sinne tänä aamuna. Huonosti nukutun yön jälkeen herätys oli jo aamulla puoli viisi, bussi lähti viideltä ja sairaalassa hänen piti olla jo viimeistään yhdeksältä. Nyt hän on siellä ja on kuulemma tylsää. Onneksi on vierellä pienen pieni minitelkkari ettei aika käy aivan liian pitkäksi leikkausta odotellessa.

Maanantaiaamuna on edessä leikkaus. Ehkä meitä kaikki pelottaa se leikkaus, eniten tietenkin miestä. Viime kerralla kaikki oli uutta, mut nyt tiedämme miten kaikki etenee ... ainakin meillä on aavistus siitä mitä on edessä ... pitkä toipuminen leikkauksesta ja jälkihoidot.

En itseasiassa pelkää itse leikkausta, tiedän että leikkaus itse menee ihan hyvin ... Pelkään ehkä sitä löytyykö sieltä jotain uutta mitä ei kuvista ole näkynyt. Ja jos löytyy mitä sitten ....

Odottavan aika on pitkä ... eikös sitä niin sanota? Sitä se tosiaan on. Olisin voinut lähteä tuonne kylille nyt illalla kuuntelemaan livemusaa ja rupattelemaan... Mutta jotenkin ei vain huvittanut. Pitkiin aikoihin en ole ollut yksin kotona ja nyt tunnuin tarvitsevan sitä hetkeä ... Hetkeä olla vaan ja ihmetellä.

Mutta en ole joutunut olemaan aivan yksin ... Ihanat ystäväni ovat laittaneet viestejä, olemme rupatelleet ja naputelleet kuulumisia .... olen saanut matkarapotteja kaukaa pohjolasta ja rohkaisevia sanoja uusilta ystäviltä ... joskus tälläiset viestit lämmittävät mieltä enemmän kuin mikään muu...

Viikonlopulle pitää keksiä tekemistä. Ehkä leipoa nuorimmaisen syntymäpäiville kakkupohjia ja piirakoita. Tyttäret jäävät koira-ja talovahdeiksi ja minä menen miehen perässä pääkaupunkiin. Ensi viikon päivät kuluvat pääkaupungissa seikkaillessa, sairaalassa oleskellessa ja ihanan sukulaisperheen kanssa seurustellessa ...

Mutta sitä ennen viikonloppu melkein tyhjässä talossa ....

Give some hugs

Huoli huomisesta

Eilen se iski päälle. Niin hyvin osaan välttää sitä ja työntää pois mielestä ja ajatuksista,

mutta eilen oli minua vahvempi.

Tuntui kuin olis iso kivi tungettu sisälle ja se painoi alemmas ja alemmas. Vaikka kuinka yritin saada hyviä ajatuksia ja positiivisia kuvia mieleeni niin se synkkä mieli vaan oli eikä liikkunut mihinkään.

Kyyneleet olivat herkässä eikä auttanut muu kuin antaa niiden tulla. Ehkä niiden pitää vaan aina välillä purkautua ja tehdä tilaa uusille ....

Olen oppinut ettei tulevia kannata murehtia ennen kuin niiden aika on, mutta eilen aivan pieni asia sai möykyn mieleen ja sisuksiin.

Tuleva syksy tuntuu niin vaikealta, miten siitä selviämme! Taloudellisesti ja miten meidän kaikkien voimat kestää taas uusi leikkaus. Mies ei pysty tekemään töitä pariin kuukauteen, koulut jatkuvat ja menoja riittää. Jäädä vain minun palkan varaan on aika kova paukku.

Ja se henkinen paine leikkauksen takia ja mitä sen jälkeen. En voi tietenkään kuvitella mitä miehen mielessä liikkuu, voin vain tietää miltä itsestä ja ehkä tytöistä tuntuu.

Toisaalta olen aivan varman, että lääkärit saavat kaiken taas leikattua eikä missään ole mitää uutta, mutta jossain mielensopukoissa järsii aina se "mitä jos ...".

Ja jaksanko olla taas se sisarhentovalkoinen miehen tukena ja turvana leikkauksen jälkeen ja jatkohoidoissa. Jään tietenkin muutamaksi viikoksi kotiin, mutta sen jälkeen mies joutuu taas itse käymään hoidoissa ja lääkärissä.

Samaan aikaan pitää yrittää olla tyttöjen tukena ja etenkin katsoa, että nuorimmainen jaksaa aloittaa syksyn opinnot tavalliseen tapaan.

Eilen kaikki näytti tosiaan niin mustalta ja masentavalta. Mutta kuten aina, "huomenna on uusi päivä" niin siltä se tänään tuntuukin. Eteenpäin vaan vaikka mitä tapahtuisi ...ylämäkeä, alamäkeä .... sitä se elämä on!

Onneksi on ihanat olemassa ihanat ystävät ... vaikka te kaikki olettekin joskus aivan liian kaukana!

I am not afraid of storms,

for I am learning how to sail my ship.

- Louisa May Alcott -

Keski-ikäinen

Sain tämän rakkaalta ystävältäni tänään sähköpostissa ja naureskelin sitä lukiessa.

Pitää niin paikkaan suurimmalta osalta! Lapsia en kyllä tehnyt vanhempana, mutta siitä huolimatta haluaisin joskus nukkua hieman enemmän. Unen tarve (tai itseasiassa levon tarve) itselläni johtuu rankasta työstä.

Ja varsinkin viimeinen lause osuu nappiin.... haluaisin vaan pötköttää sohvalla niin, että on ihan hiljaista!

p.s. laittakaa kommenttia, jos ette saa tekstiä isommaksi;)

Keep moving on

( kuva internet)

Eli yritetään nyt sitten tasapainoilla vaan eteenpäin.

Vaikka mitä tulisi eteen. Ei anneta häiritä! Tai mitä muutakaan tässä voi kuin pyristellä eteenpäin!

Sellaista se elämä on! Yli kaksikymmentä vuotta sitten elämä heitti eteeni tuntemattoman ulkomaalaisen miehen kotipaikkakunnallani. Eihän se ollut rakkautta ensisilmäyksellä vaan enemmänkin, "et mitä toi tyyppi oikeen luulee". Mutta siitä se vaan jotenkin lähti ja liimauduttiin toisiimme. Välimatka oli usein pitkä, mutta itsellä leimusi jokin outo tunne, että maailmalle olisi päästävä oli se sitten idässä tai lännessä. Ja niin tämä (vielä silloin) nuori neiti pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja istahti Saksaan menevään bussiin.
Ja sillä tiellä olen vieläkin!

Saksa ei ole enään asuinpaikka vaan matka vei etelämmäs keskelle Euroopan ja Balkanin rajaa. Miehen lisäksi perheessä on kaksi tytärtä ... toinen jo virallisesti täysi-ikäinen ja asuu missä milloin ja toinen teini-iässä ja vauhdilla aikuistumassa.

Pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut vaikka mitä! Voisin melkein kirjoittaa kirjan "Suomalaisen selviytymisopas Balkanilla" tai "Miten oppia tuntematon kieli ja kulttuuri elämän kautta". Sitähän se on ollut .... selviytymistä uudessa kultturissa ja maassa ilman minkäänlaista aikaisempaa tietoa.

Mutta pakon edessä on vaan mentävä eteenpäin eikä se niin kauheata ole ollutkaan. Tai sitten en ole vain tajunnut, koska aluksi en ymmärtänyt kieltä. Sitten kun sitä jonkin verran tajusi, ajatukset ja ajan veivät täysin lapset ja kotitalous. Ja ehkä sitä eli jonkinlaisessa hurmiossa ne tietyt vuodet. Kun vuodet vierivät ja viisautta tuli lisää, alkoivat tietyt asiat häiritä uudessa kotimaassa, mutta nekin sivutti siinä arjen kiireessä.

Nyt olen kuulemma ominut ehkä liikaakin paikallisia piirteitä ettei minua heti ohimennen luule suomalaiseksi ... tai edes ulkomaalaiseksi .. tai ehkä puolisellaiseksi kyllä ;)

Olo onkin välillä sellainen "mikä mä nyt todella olen"! Olenko siis suomalainen vai paikallinen?Vai olenko ulkomaalainen joka asuu täällä pysyvästi? Kun on asunut melkein puolet elämästään ulkomailla (tai siis minun tapauksessa täällä yhdessä paikassa), niin välillä miettiin mihin sitä oikein kuuluu. Ja kun vielä ajatukset sekoittuvat joskus kahden kielen sekamelskaksi tai unia näkeen kaksikielisenä ja unissakin hypitään Suomen ja uuden kotimaan välillä!!

Ehkä nämä kaikki ajatukset ovat lisääntyneet nyt, kun ikää tulee lisää ja lasten kasvaessa aikaa on enemmän mietiskelyyn.

Mutta kuka tahansa olenkaan, olen nyt täällä ja ja eteenpäin on tasapainoteltava vaikka mitä tapahtuisi!!

So ... keep moving on ... keep rocking :)