keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Oct 31st



Täysikuu, lokakuun viimeinen.....
Varokaa missä ja kenen kanssa liikutte tänä iltana sillä koskaa ei tiedä kuka saattaa tulla vastaan!

Huomenna täällä on paikallinen Pyhäinpäivä, kaikkien pyhien päivä ja yleinen vapaapäivä. Ihanaa, kun melkein keskellä viikkoa on vapaata. Perjantaina pitää kyllä mennä hommiin, mutta se menee siinä sivussa. Ei ole varmaan edes paljon lapsia paikalla.

Kun nyt huomenna on vapaata, niin päätettiin työkavereiden kanssa vihdoinkin mennä "olusille". Emme ole istuneet iltaa sitten viime talven ... joko ei ole käynyt kaikille yhtäaikaa tai joku on aina puuttunut. 
Muutamana kertana, kun olemme viettäneet "ex tempore" iltaa yhdessä tai pikkujouluja, ne rauhallisesti alkaneet illanistujaiset ovat jatkunee melko pitkälle yöhön ja jossain vaiheessa ollaan melkein tanssittu baaritiskillä.
Mutta tänä iltana me neljä "noita-akkaa" taidamme tosiaan ottaa iisisti! Kenelläkään ei ole rahaa tuhlattavaksi ja kohtauspaikaksi sovimme oman kylän eli kaupungin hulinat ovat tarpeeksi kaukana .... tai eihän sitä koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan tänä yönä ...... ;)

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kynä ja paperi



Eräässä paikallisessa lehdessä oli juttu siitä etteivät ihmiset enään kirjoita käsin mitään muuta kuin muistilappuja ym. Ja näin se tuppaa ainakin olemaan itselläni.
Hyvä, että kotoa löytyy enää edes paperia joka kelpaisi kirjoittamiseen saati sitten oikeaa kirjepaperia.

Milloin viimeksi kirjoitit oikean kirjeen käsin jollekin etkä vain sähköpostia?
Tietokoneen käyttöstä on tullut niin normaalia, ettei tule edes mieleen ottaa kynä ja paperia esille ja raapustaa käsin kirje. Muistan, kun muutin tänne parikymmentä vuotta sitten kirjoitin monisivuisia kirjeitä ystäville ja sukulaisille. Joskus kirjoitin monta arkkia heti ja laitoin postiin, joskus taas kirjoitin useamman päivän aikana hieman ja laitoin sitten kaikki raapustelut kerralla postiin. Kirjeen kulku kesti kyllä useamman päivän, mutta kirjekuoren kolahtaminen postilaattikkoon ilahdutti varmasti saajaan ehkä jopa enemmän kuin nykyään sähköpostiaikaan.
Nyt on niin helppo naputella kuulumiset tietokoneella ja viesti on perillä hetkessä eikä enää tarvitse odottaa vastausta useampaa päivää ... ellei vastaanottaja jostain muusta syystä viivyttele vastauksen lähettämistä ;)

Pääkaupungissa ollessani eräänä aamuna sain inspiraation tarttua kynään ja paperiin ja kirjoittaa sen hetken tunnelmia. Tuntui ettei käsialasta meinaa saada selvää ja huomasin miten oma käsiala on tosiaankin huonontunut harjoituksen puutteesta. Ennen olin tyytyväinen omaan käsialaani, koulun kaunokirjoitustunnit olivat lempparitunteja ja muistan ihailleeni äitini kaunista allekirjoitusta ja käsialaa. Nyt jo muutaman arkin kirjoittamisen jälkeen käsi alkaa väsyä ja kynä tuntuu liian painavalta sormien välissä. Ja ne harakanvarpaat!!!
Onneksi sentään kirjoitan joka aamu kotiin jääville muistilaput siitä mitä joutuvat tekemään ennen kuin tulen kotiin. Saajien mielestä nekin ovat aivan liian pitkiä ja joskus jopa väittävät etteivät saaneet selvää kirjaimistani! Niiden väitteiden jälkeen olen kyllä opettanut heidät lukemaan käsialaani ... eivät voi enää väittää etteivät osaa tulkita onko kyseessä u-kirjain vai n-kirjain;)

Joku viisaampi väitti, että käsin kirjoittaessa tekstiin tarttuu enemmän tunnelmaa ja saa jotenkin paremmin esitettyä omia tuntoja ... Onko tosiaan niin? Tietenkin käsinkirjoitettua tekstiä lukiessa jo pelkkä käsiala saattaa kertoa kirjoittajasta ja tunnelmasta jossa hän tekstin kirjoitti.
Pitäisikö alkaa pitää paperi ja kynää lähietäisyydellä ja kirjoittaa heti kaikki mieleen tulevat ajatukset käsin paperille ... Ehkä osaisin tulkita ajatukseni sillä tavalla paremmin ....

perjantai 26. lokakuuta 2012

Ready for weekend!


Työviikko takana.
Juoksu/kävelylenkki tehty sateisessa, sumuisessa säässä koiran kanssa.
Kurainen ja likainen koira pesty & föönattu.
Pikasiivous kotona tehty.
Nyt vois todellakin ottaa edes tän illan ihan iisisti.

Vettä sataa kaatamalla! Luvassa viikonlopulle kuulemma sateita ja huomisen aikana lämpötila kuulemma laskee jopa 15 astetta!! Vuoristoon luvassa jopa lunta!! Ja sitä saattaa lennellä kovan tuulen mukana tänne meillekin. 
Nyt pitää vaan sitten kaivaan vintiltä ne talvikamppeet. Kaikki talvitakit ja -kengät pitäis uusia, mutta katsotaan se tilanne sitten kun tulee palkka .. jos jotain edes jää laskujen maksamisen jälkeen...

Valitin äsken ettei talossa ole tilkan tilkkaa viiniä tai olutta. Aikani asiaa nuristuani mies lähti sateesta huolimatta käymään kaupassa. Katsotaan vaan kuinka kauan se kauppareissu kestää .... ;)

torstai 25. lokakuuta 2012

Juoksemisen ahaa-elämys...



Jotenkin on vaikea uskoa, että tulen sen kokemaan vielä joskus!
Tänään taisin useamman kerran mielessäni hokea ylläolevia lauseita. Yritin samalla keksiä monen monta positiivista asiaa, miksi yleensä ryhdyin tähän urakkaan... Niitä oli aika vaikea löytää. 
Ainoa syy taisi olla se, että kun kerran lupasin ;) 

Miksi rääkätä itseä tällä tavalla?!?!  
Kohentuuko kuntoni ihan varmasti ja saanko vartaloni huippumalliseksi niin kuin Jenniferillä on? Vaikea uskoa ainakaan tuon vartalonmuokkauksen suhteen sillä "michelinrenkaat" ovat tainneet jäädä pysyviksi kavereiksi keskivartalolleni. 

Tänään rämpiessäni eteenpäin (juoksemiseni taitaa näyttää sivustakatsojalle enemmänkin epätoivoiselta räpeltämiseltä kuin kevyesti eteenpäin vievältä rullaavalta juokemiselta) tuli mieleen vanha sananlasku: "alku aina hankalaa. lopussa kiitos seisoo" ... No joo, se tuli mieleen ja samalla ennätin jo muutamia kertoja kiroilla sitä alun hankaluutta. Mitäs jos hypättäiskin tuon alun hankaluuden yli ja mentäis heti niihin kiitoksiin!

Tulenko kokeamaan vielä sen juoksemisen ahaa-elämyksen ja syntyykö mulla vielä sitä mielihyvähormoonia joka puolestaan synnyttää riippuvuuden juoksemiseen?

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Liput konserttiin!



Nyt ne on ostettu!! Jihuuuu!!!
Esikoinen kävi tänään ostamassa meille kolmelle perheen naiselle liput Tonyn konserttiin. 
Ensimmäistä kertaa mennään kaikki kolme yhdessä isompaan konserttiin. 

Pari vuotta sitten meidän piti mennä pääkaupunkiin Arenalle yhdessä konserttiin (juuri tähän missä tämä youtuben konserttinauhoitus on tehty), mutta emme menneetkään. Mies leikattiin silloin toisen kerran juuri seuraavana päivänä ... Tai olisi pitänyt leikata, leikkaus vaan siirtyi erinäisistä syistä melkein viikolla eteenpäin.
Mutta nyt liput on ostettu joulukuiseen  konserttiin tänne kotikaupunkiin. Vaikka mitä tapahtuisi me menemme ja sillä siisti!
Olen jo alkanut kuuntelemaan uusia kappaleita etten ihan kauheasti häpäise rakkaita lapsiani .... Esikoinen kyllä huomautti tänään, etten sitten kauheesti saa hyppiä paikan päällä, pitäisi kuulemma käyttäytyä niin kuin ikäisteni naisten tulee käyttäytyä! Ei siis kauheaa huutoa tai tanssimista .... mutta miten olla konsertissa, jos ei saa laulaa kurkku suorana (eihän mua kuitenkaan kukaan siellä kuule) ja hyppiä tasajalkaa?!? Se ei kyllä onnistu ainakaan minulle ;) Ja ollaanhan me tuon laulajan kanssa samaa ikäluokkaa, jos vaikka ryntään heti tuohon lavan eteen  ... ;)

tiistai 23. lokakuuta 2012

Day 2.



No niin, sain kuin sainkin itseni liikkeelle vaikka raskaan työpäivän jälkeen olisi tehnyt mieli kaivautua joko sohvatyynyjen keskelle tai omalle terassille aurinkotuoliin.
Mutta en raaskinut olla kotona, kun oli niin mahtava ilma! Aurinko lämmitti taas niin ihanasti, ei ollut kuitenkaan liian kuumaa metsän kätkössä . Koira lähti tänään yksin lenkkikaverikseni, esikoisella näytti olevan muuta parempaa tekemistä;)

Näistä kauniista lämpimistä syyspäivistä pitää nyt nauttia! Viikonlopulle on luvassa kylmää, sateista ja jopa jonnekin lunta!!! Apua .. talvi tulee kuitenkin!!!

maanantai 22. lokakuuta 2012

Tänään tein sen!



Olen suunnitellut asiaa jo pidemmän aikaa, mutta nyt tartuin toimeen.
Ja ihan taas naamakirjan ansiosta!
Tartuin haasteeseen ja lupauduin aloittamaan "juoksukoulun" vihdoin ja viimein.
Joukko innokkaita enemmän ja vähemmän hyvä/huonokuntoisia naisia päätti pistää joukolla toimeksi ja lupauduttiin tsemppaamaan toinen toisiamme.
Eihän sitä ilkeä ihan niin vaan keskeyttää, jos on ihan julkisesti kaikelle maailmalle luvannut saada itsensä liikkeelle.

Olen aina tykännyt tehdä ripeitä pidempiäkin kävelylenkkejä, mutta juoksijaa minusta ei ole ikinä saanut. Aina on tullut mieleen koulujen juoksukilpailut tai juoksutestit ... Juostiin hikisinä ja veren maku suussa ympäri urheilukenttää ja yleensä olin niiden viimeisten joukossa vaikka jumpat ja tanssit ja muut liikuntamuodot innostivatkin.

Mutta nyt eilen sen päätin ja tänään toteutin lupaukseni.
Lenkkikaveriksi sain esikoisen ja koiran. Esikoinen kyllä käveli omaan tahtiinsa, mutta koira juoksi innokkaasti edellä. Hieman välillä ihmetteli, kun tein juoksupyrähdyksiä ... eihän emäntä ole koskaan ennen noin nopeasti edennyt ;)
Aluksi juoksuaskeleet tuntuivat tosi kevyiltä ja ajattelin, että tämähän sujuu kuin tanssia vaan.. Hiljalleen totuus alkoi paljastua ... jalat alkoivat painaa, syke nousi korkeammalle ja naama punoitti kuin hehkuva hiili.
Mutta sain kuin sainkin tehtyä tämän päivän treenin!
Kotona vielä venytykset ja vatsanväännöt ja olin todella tyytyväinen itseeni ...

Niin sitä pitää ja huomenna jatkoa!

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Oooo sunny day....



Näyttää siltä, että kunnon syksy antaa vielä odottaa. 
Ja kyllä se minulle kelpaa. En kaipaa yhtään jatkuvaa sadetta ja sumua ja koleaa viimaa. 
Minulle kelpaa paremmin aurinko ja lempeän lämmin tuulahdus mereltä.

Tänään oli mitä mahtavin aurinkoinen päivä. Aamukahvien juominen kahvilan aurinkoisella terassilla oli melkein liian kuumaa, hetken auringossa istuttua piti etsiä varjopaikkaa.
Suunnittelimme kävelylenkkiä rannassa, mutta aamupäivän touhut ja tortillejen teko ruoaksi veikin hieman enemmän aikaa kuin olin suunnitellut joten lenkki jäi tekemättä.

No eihän sekään minua haitannut, sain sitten nauttia ihan rauhassa auringossa lepäilystä hyvää kirjaa lukien.
Aurinko paahtoi niin kuumasti, että vaatteita piti hiljalleen vähentään .... tulihan kerättyä taas aurinkoenergiaa talvea varten :)

lauantai 20. lokakuuta 2012

Lauantai-iltaa

Lauantai-ilta....

... mitä tylsin tällä kertaa.

Esikoinen oli koko päivän kylillä kavereiden kanssa ja tunti sitten tuli kotiin ja linnoittautui omaan huoneeseensa (koska ajoin hänet pois omalta koneeltani roikkumasta ;) ) ...
Nuorimmainen puolestaan lähti kaverinsa luo oltuaan melkein koko päivän kotosalla. 
Mies katsoo jonkun "action movie" uusinnan uusintaa ja hiippailee vähän väliä keittoon = jääkaapille.

Itse yritin keskittyä dekkarikirjan salamyhkäisiin kiemuroihin, mutta jostain syystä joka kerta kun otan kirjan (ei väliä mikä kirja on) käteeni alkavat silmät painua kiinni. En vain pysty keskittymään kirjojen lukemiseen ... Ja  nyt kun olisi iso kasa mielenkiintoisia kirjoja hyllyssä.
Nyt sitten istun koneen edessä, roikun naamakirjassa, luen sanomalehtiä netin kautta, haaveilen kaukaisista maista joissa ystävät ovat tällä hetkellä töissä tai muuten vaan oleskelemassa. 
Muutamat heistä saavat kirjoittaa ammatikseen ja raportoivat meille mielenkiintoisista ja tärkeistä nykyhetken tilanteista Euroopan eri laitamilla. Miten se olisikaan mielenkiintoinen homma ... yhdistyisi kaksi asiaa joista pidä -  matkailu ja kirjoittaminen. Vaikka eihän minun kirjottamista voi verrata toimittajakaverin teksteihin. Niistä saa selville hetkessä asian ytimen ... omista raapusteluista en joskus edes itsekään ymmärrä yhtikäs mitään ;)

Leikin tässä samalla blogin eri pohjien kanssa. Vaihtelen ja muuttelen ja yritän vertailla mikä olisi paras.
Mutta sekin tuntuu nyt niin vaikealta. Ollako värikäs vai yksinkertainen ... siinäpä pulma näin lauantai-illaksi ....

perjantai 19. lokakuuta 2012

Rillukat



Kylläpäs maailma taas kirkastu, kun pistin uudet lasit nenälle ;)
Yhtäkkiä näkyi ne pienemmät murusetkin ja yksityiskohdat joka paikassa. 
Ei syy ole ollut näössä tai sen heikentymisessä vaan vanhojen lasien kunnossa. Ne on menneet niin huonoon kuntoon etten ole kehdannut edes pitää niitä nenälläni vähään aikaan. Sinnitellyt piilareissa julkisilla paikoilla ja kotona kulkenut puolisokeana.
Ainoa hyvä puoli niistä naarmullisista laseista oli etten nähnyt jokaista likalänttiä ja "roskakasaa" nurkissa, nyt nuo tahrat suorastaan hyppivät silmille ja houkuttelevat ottamaan siivousrätin käsiin.
Mutta ei onnistu tänä iltana! Tänään en siivoa yhtään mitään ... enään! Ehkä huomenna heti aamusta ... tai sitten en ... ehkä metsälenkki houkuttaa enemmän.

Uusien silmälasien valinta on aina niin hankalaa.
Hyvä, jos mukaan lähtee joku joka osaa todellakin neutraalisti kommentoida valikoimaa ja tietää mistä pidän.
Mutta jos mukaan lähtee mies jolla ei ole oikeastaan samanlainen maku kuin minulla, niin rillien valinnasta saattaa syntyä jopa perheriitä. Miehen mielestä on melkein ihan sama minkälaiset silmälasit keikkuvat nenälläni ... eihän hän niitä pidä. Tärkeintä valinnassa on se, että ne eivät ole kalliit. Eivätkä välttämättä kovin näkyvät. Ja vielä olisi hyvä, että olisivat kestävät ... eli kestäisivät kaiken maailman naarmut ja höyryt ja jos nyt linssit eivät kestä naarmuttamattomina niin ainakin sankojen pitäisi kestää "isältä pojalle".

Tällä kertaa vältin perheriidan ... aivan yksinkertaisesta syystä... Mies ei ennättänyt paikalle kommentoimaan valintaani!
Hän jätti minut optikkoliikkeen eteen ja ajoi etsimään parkkipaikkaa. Sillä aikaa, kun hän kiersi korttelia epätoivoisena olin jo valinnut uudet rillukat. Eihän siinä kauan tarvitse miettiä, kun suurin piirtein tiesin mitä halusin ... tietenkin piti karsia valinnasta kaikki kullankimaltavat tai liian isot tai liian ohuet tai liian pienet sangat ....Tällä kertaa halusin silmälasien näkyvän. Jos kerran joudun niitä pitämään, niin saavat sitten kanssa näkyä!

Mies ei siis saanut sanoa mielipidettään uusista silmälaseistani siinä vaiheessa ...
Tänään illalla sohvalla istuessani katsoi minua ja huomautti: "Noi sun rillit on aika tummat .... niitä ei voi olla huomaamatta."
No sehän oli tarkoituskin!

torstai 18. lokakuuta 2012

Pieni onnellisuuden hetki

Olin pikkuhuoneessa ompelemassa ja tytöt kuuntelivat lempparimusaa olohuoneessa. 
Yhtäkkiä kuulin esikoisen laulavan kirkkaalla äänellään. 
Miten se lämmittikään mieltä!
Pitkiin aikoihin en ole kuullut hänen laulavan. 
Jostain syystä satakielemme lauluinto on lopahtanut eikä ole laulanut muiden kuullen. Olen muutamia kertoja kysellyt miksi hän ei laula enää edes kotona ... ei kuulemma huvita eikä osaa enää laulaa ...
Mutta ehkä lauluinto palaa ja satakieli alkaa taas laulelemaan kovaa ja korkealta :)

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Mainoksen uhri





Olen mainoksen uhri!!

Ihastuin tähän mainokseen ja nyt haluan tämän auton!
Itseasiassa mainoksessa ihastuin enemmän tuohon ranskan kieleen ja siihen ettei mainos ole tavallinen automainos. Mutta näppärä pienempi auto haaveissa.
Jo muutamia vuosia haaveilen pienestä PUNAISESTA kaupunkiautosta. Olen jo kuvitellut itseni ajalemassa pientä punaista autoa, kurvailevan pitkin rantateitä ikkuna auki ja radiosta kuuluu menevä eurooppalainen musa.
Muuta alkavat vaan kyllästymään huomautuksiin pienestä punaisesta ... pitäisi kuulemma edes lotota että olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet jonain päivänä saada se auto.

Mutta jos tuota Rellua en saa, niin kyllä mulle kelpaa punainen Minikin ;)

tiistai 16. lokakuuta 2012

Toy



Toy-kissa istuu tässä kuvassa ikkunalaudalla ja virnistelee.
Juuri sellainen kuva, että älä siinä valittele vaan tartu toimeen!
Nyt tuo sama pieni kissa nukahtikin tietsikan näytön eteen, kaipaa näköjään ihmisen läheisyyttä ... niin kuin me kaikki joskus kaipaamme.

Ajattelin yrittää kirjoittaa joka päivä edes muutaman lauseen. Katsotaan onnistuuko se vaikka kuukauden ajan. Voihan olla ettei tule mitään järkevää tekstiä mutta olkaa sitten lukematta ;)

Voi miten tuo kissanpoikanen on niin tyytyväisen näköinen tuossa edessäni.  Luottavaisena nukkuu, kuin tietäen ettei mitään pahaa tapahdu .... viiksikarvat värähtelevät ja korvanlehdet liikahtelevat unien mukaan.
Välillä hieman vaihtaa asentoa, seuraa tapahtumia näytöltä ja nukahtaa taas tyytyväisena kissanuneensa....

maanantai 15. lokakuuta 2012


Hyppy tuntemattomaan...ko?

Ulkona on harmaa, sateinen, kostea ja ihmeen lämmin ilma.
Sellainen tylsä syysilma. Olen jo useamman päivän miettinyt, että pitäisi aloittaa taas lenkkeily ja pitkät kävelylenkit, mutta aikaa ei ole ollut ja nyt kun aikaa ja halua olisi, ilmat haittaa.
Tai tänään meinasin kyllä mennä sateesta huolimatta metsään, mutta tähän olen jäänyt jumittumaan.

Palasin töihin viime viikolla. Onneksi ekalla työviikolla olin vain kaksi päivää töissä, pehmeä alku on vain hyväksi.
Töihin paluu ei kyllä tuntunut mukavalta, ei yhtään. En kyllä haluaisi jäädä pysyvästi kotiin ... Huomasin, että on parempi olla enemmän pois kotoa, tyttäret (ja mies) joutuvat silloin osallistumaan kotitöihn ja ajattelemaan muutakin kuin miten vaihtaa kanavia telkkarista tai mitä musaa soittattaa netistä.
Kotona ollessani kaikki olettivat, että kyllähän tuo äiti ne hommat hoitaa ... ja hoitaakin kun en jaksa kymmentä kertaa huomauttaa samasta asista ja saada sitten siitä lopulta riidan aikaiseksi.
Eli parempi vaan olla poissa kotoa.

Mutta Zagrebin reissun jälkeen on ollut taas niin vaikea tarttua arjesta kiinni. Tiedän kyllä miksi ... En ole tyytyväinen mihinkään tällä hetkellä! Ikävä myöntää, mutta näin se on!

En tykkää enää olla tuossa työpaikassa. Ihaninta ja kivointa siellä on lapset, lähimmät työkaverit ovat mukavia (silloin kun kaikki luistaa) ja tuemme toisiamme tiukoissa paikoissa ja yksityiselämässäkin. Mutta pomot ovat suoraan sanoen kieroja kuin .... Vaikka teemme rankkaa työtä ilman ylimääräisiä taukoja pienellä palkalla saamme välillä tuntea todella ilkeällä tavalla missä meidän paikkamme on. Eikä vastaan voi nikotella ... onhan niitä muita joita voi palkata meidän tilalle.
Mutta en voi ottaa loparia, koska tällä hetkellä olen ainoa joka tienaa meidän perheessä. Laskut pitää maksaa, ruokaa ostaa ja talvikin on tulossa ja sen mukana talvivaatehankinnat. Ja uudet silmälasitkin piti hankkia vielä tähän väliin!

Epävarmuus miehen tilasta suoraan sanoen inhottaa. Hänen pitäisi nyt hiljalleen soittaa ja tilata aika onkologille ja alkaa selvittämään jatkotoimenpiteitä, jos niitä yleensä tarvitaankaan. Yritän olla tukena ja annan hänen päättää itse mitä haluaa ja miten ja milloin (sillä enhän minä voin hänen puolesta mitään päättää, jokaisen on tehtävä omat päätökset), mutta joskus tuo saamattomuus ja periksiantaminen ottaa päähän.
En yksinkertaisesti enää jaksais tätä kaikkea :( Kälyn miehelläkin on syöpä, käly on kohta kanssa hermoromahduksen partaalla, apella on sydänvika eikä tiedä kuinka kauan enää hänkään jaksaa ja anoppi muuten vaan alkaa pimahtaa.
Tukea ei siis ole oleenkaan muulta lähisuvulta. Perheen pitäisi pitää yhtä, mutta tuntuu että kaikki ajattelevat vain omaan itseään ja samalla sulkeutuvat oman napansa ja ongelmiensa ympärille. Suomen sukulaiset ovat kaukana eivätkä todellakaan ymmärrä (tai eivät halua ymmärtää) meidän tilannetta.
Enemmän ymmärrystä ja kuunteluapua olenkin saanut ystäviltä ja sellaisilta henkilöiltä joilta sitä en olisi osannut edes odottaa.

Syksy alkoi ja sen mukana pitäisi alkaa koulutkin ja opiskelut. Mutte esikoinen ei näytä innostuvan ei sitten mistään. Tai kyllä hän haluaisi saada koulut käytyä, mutta valitettavasti meillä ei ole siihen rahaa. Hänellä ei ole nyt töitä eikä voi siten rahouittaa koulunkäyntiä itse eikä pelkästään minun palkalla kouluteta nuorta ja vielä elätetä perhettä. Eli tämä talvi menee taas tavallaan hukkaan ja ammatin saaminen siirtyy hamaan tulevaisuuteen.
Hänen olisi vaan löydettävä edes jonkinlainen työpaikka ettei aika kävisi pitkäksi ja tienaisi itselleen käyttörahaa. Jos mitää ei ala täältä löytymää, yksi vaihtoehto on hänellä on lähteä Suomeen piikomaan. Eli jos joku haluaa palkata hoonolla suomella puhuvan parikymppisen vaikka lasten hoitajaksi niin ottakaa yhteyttä;) Tai jos on muita hyviä ehdotuksia niin niitä voi laittaa spostilla tulemaan :)

Kaiken tämän sotkun lisäksi en ole tyytyväinen omaan itseeni!
Vaikka tunnen itseni voimakkaammaksi ja jollain tavalla varmemmaksi kuin vuosiin, samaan aikaan olen niin epävarma enkä uskalla hypätä kohti "tuntemattomaa" vaikka syvällä sisimmässäni tiedän sen olevan oikea ratkaisu. En uskalla riistäytyä irti tästä harmaasta arjesta missä en ole tyytyväinen ja kokeilla jotain uuttaa missä olisin aivan varmasti tyytyväisempi.
Annan muiden määrätä elämääni ja tekemistäni aivan liian paljon! Ja silloin kun sanon mielipiteeni tiukasti tai haluan tehdä asiat niin kuin minä haluan, synnyttää se vain riitaa tai kinaa.
Aika ajoin elämääni ilmestyy uusia ihmisiä jotka päästän liian lähelle itseäni. Tiedän etten saisi luottaa heihin liikkaa, mutta siitä huolimatta paljastan itsestäni heille aivan liikaa. Luatan heihin ja olen sillä hetkellä varma, että he jäävät elämääni edes jollain tavalla ... Mutta hetken kuluttua huomaan, että olen jäänyt taas pettyneenä yksin. Ehkä näillä ihmisellä on jokin tarkoitus elämässäni, mutta tällä hetkellä en ymmärrä miksi he ovat tulleet elämääni ja miksi he ovat siirtyneet kauemmaksi tai lähteneet kokonaan pois....

Eräs läheinen ystäväni sanoi eilen, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi ..."Jaksa haaveilla paremmasta ja saat sen" Mutta kun aika kuluu ja elämä tuntuu soljuvan aivan liian nopeasti ohi ....

lauantai 6. lokakuuta 2012

Kotona jälleen


















Maanantaina palattiin sairaalareissulta kotiin.
Mies vietti siellä 18 päivää ja minä seuralaisena pääkaupungissa muutaman päivän vähemmin.
Toisaalta oli ihana tulla omaan kotiin, mutta toisaalta viihdyin kyllä pääkaupungissakin. En siis viihtynyt sairaalassa ja miehen puolesta olen onnellinen, että kaikki päätyi tälläkin kertaa taas ihan hyvin. Sairaala ei ole todellakaan mitenkään positiivinen ja virkistävä ympäristö ... ainakin miehen viimeiset huonekavarit olivat melko masentavia.
Mutta itse viihdyn joka (se harva kerta) kerta pääkaupungissa. Pääsee maalainen vähän ihmisten ilmoille ;)
Kaupungista tulee mieleen Helsinkin, ei liian suuri ei liian pieni ja kaikki tärkeät paikat kävelymatkan päässä. Nautin istuskella kävelykadun kahviloissa, seurata ihmisiä, lukea kirjaa  ... olla vain. Tai keskustella ihanien tuttujen kanssa jotka jaksoivat pitää minulle seuraa ja viihdyttää välillä hieman masentunutta matkaajaa.
Mieleen jäi kytemään monta suunnitelmaa .. ehkä ne ovat vain haaveita ... tai ehkä ne joskus toteutuvat ...

Kotona siis ollaan. Vaikka mies voi yllättävän hyvin, jäin kuitenkin vielä yli viikoksi kotiin. Mies voisi omasta mielestään tehdä jo melko paljon asioita, mutta toisaalta tunnustaa olevansa melko heikko eikä jaksa kokkailla tai tehdä pitkiä kävelylenkkejä. Eli olen kotosalla sisarhentovalkoisena ja saan samalla itsekin lomailla reissun jälkeen.
Kiloja lähti meillä molemmilla reissun aikana pois ... miehellä tietenkin jäi sairaalaan enemmänkin liikakiloja, mutta yllätyin tyttärien huomautuksesta että olisin itsekin hoikentunut kahden viikon aikana. 
Nyt olemmekin koko perhe terveellisellä ruokavaliolla, ei mitää ylimääräisiä makupaloja tai myöhäisiä mässäilyhetkiä ... paitsi ehkä huomenna, kun esikoisella on syntymäpäivä.

Nyt vain ollaan päivä kerrallaan, otetaan iisisti. Rauhallisia kävelyretkiä (kahvilaan ja kauppaan), kotona oleskelua, terveellistä ruokaa ... Miehen vaan pitää yrittää olla hermostumatta asioista ja yrittää ajatella positiivisesti ... ei niitä murheita kannata murehtia etukäteen. Kun saadaan sairaalasta kaikki paperit ja tulokset, katsotaan miten jatketaan eteenpäin ....
Päivä kerralla vaan .....

tiistai 2. lokakuuta 2012


I caught the moment



Viime sunnuntaina aikaisin aamulla vielä muiden nukkuessa tietokoneen puutteessa tartuin paperiin ja kynään ja raapustelin ajatuksen virtaa ....

".... Tuntuu kuin sain tästä aamun aikaisesta hetkestä kiinni. 
Istun sängyllä ja hymyilen itsekseni. En muista milloin olisin tuntenut näin ...näin helpottuneelta ja hyvältä. Aivan kuin olisin löytänyt oman itseni, sen sisäisen minäni joka on piiloutunut jonnekin.
Asunto on vielä aivan hiljainen, muut nukkuvat, ikkunasta näkyy talojen kattoja ja takana jossain kauempana taivasta kohti kurkottelevat vuoret. Aurinko on punertanut sinisen taivaan tieltä pois kulkevat pilvet.
Tämä hetki .... hyvä hetki ...
Niin mielettömän hyvä hetki. Riinnasta ja mahanpohjasta pulppuava onnellisuuden ja hyvän olon tunne.
En haluaisi päästää siitä irti!
En osaa edes riittävän hyvin kuvata tätä hetkeä, en niin hyvin että sen voisi ehkä joku ymmärtää.
Ehkä tämän hetken onnellisuuden ymmärtää vain joku muu joka on kokenut jotain samanlaista ....
Kohta tämä hetki on ohi. Kohta talo on täynnä elämää, puheensorinaa ja lasten ääniä.
Ja tiedän, että tälläistä hetkeä on vaikea löytää uudelleen...
Hetkeä jolloin voin olla aivan oma itseni, hetkeä jolloin en joudu olemaan äiti tai vaimo ... vaan minä ... Hetkeä jolloin en joudu ajattelemaan muita vaan voin antaa ajatusten ja tunteiden ottaa vallan ja viedä mukanaan.
Tämä hetki ... minun hetki ....