Sairaskertomusta paakaupungista

Saankohan mitaa jarjellista kirjoitettua tanne.... 
Tama konekin on senverran outo, ettei nappaimistossa ole minkaanlaisia ylimaaraisia pisteita tai pilkkuja. Yrittakaa saada mongerruksista selvaa;)

Viikko sitten maanantaina mieheni siis leikattiin ja tulin tanne paakaupunkiin tiistaina. Leikkaus meni ihan hyvin, suurin osa niista kasvaimista saatiin pois, mutta jotain imusolmukkeita jouduttiin jattamaan suuren veren vuodon takia. Mies oli seuraavana paivanan tosi hyvan nakoinen toipilas ja oltiin ihan varma, etta paasee pian kotiin. Huoneessa oli silloin viela mukava huonetoveri, heittivat huulta ja tsemppailivat toisiaan.
Miehen kuume ei kuitenkaan meinannut millaan laskea ja perjantaina se sitten nousi ihan huippulukemiin, ottivat verikokeet ym ja tietenkin loysivat sairaalabakteerin. Mies oli muutenkin saanut niita litkuja letkulla ja nyt paalle viela antibiootit ja kaikki muuta laakkeet.
Eihan siina muuten mitaan, mutta kun ne kaikki nesteet jaivat miehen sisuksiin eika mitaan tullut ulos! Ei tullut ulos mistaan suunnalta vaan mies alkoi muistuttaa enemmankin raskaana olevaa naista kuin leikkauksesta toipuvaan miesta. 
En voi valittaa laakareiden toimenpiteista tai hoitajista, tallaista saattaa tapahtua vaikka missa (olosuhteet sairaalassa on tosi hyvat, huoneet uudet ja laakarit osaavia), mutta vaikka mies valittikin asiasta eivat tuntuneet ottaan asiaa aivan vakavissaan ... tai sitten se on heille niin tavallista ...  taysin tietavat mita pitaa tehda ja milloin.
Tanaan he ovat nyt sitten uudestaan avanneet sen "drenin" (miksi sita sanotaan suomeksi? Onko avanne? Leikkaushaavan alapuolelle vatsassa on pieni reika ja siina letkun jatkona pussukka mihin keraantyy ylimaaraiset nesteet sisaelimista) silla se on ehka tukkeutunut ja kaikki nesteet ym ovat jaaneet sisaelimiin. Katsotaan nyt miten se auttaa asiaa. 
TIetenkin toivomme, etta auttaisi ja paasisimme pian kotiin.

Mulla on ihan hyvat oltavat taalla sukulaisten luona. Lapset ovat ihania 9 ja 12 vee ja vanhemmat samanlaisia kuin minakin eli toimeen tullaan ja erittain hyvin:) Valittelevat vaan ettei heilla ole aikaa minulle muuta kuin illalla ennen nukkumaan menea  pieni hetki. Lapsia pitaa kuskata harrastuksiin, omat harrastukset vievat aikaa .... Mutta ei se haittaa, nautin uudessa modernissa asunnossa oleskelusta, lahden kaupungille jo ajoissa ja kiertelen siella ja istuskelen kahviloissa joita on joka kadunkulmassa.
Tasta kaupungista tulee jotenkin mieleen Helsinki ... ei liian suuri keskusta, kaikki ratikan tai kavelymatkan paassa, menoa ja meininkia koko paivan ja paljon puistoja missa istahtaa lepaamaan.

Pidimme muuten pienen suomalais-paikallistapaamisen viime lauantaina. Paakaupunkilaiset jarjestavat sen taalla kerran kuussa ja onneksi paasin kerrankin kahvittelemaan heidan kanssa. Paikalla oli muutamia suomalaisia jotka asuvat taalla ja muutama paikallinen joilla on jokin yhteys tai kiinnostus Suomea kohtaan. Siita tapaamisesta jaikin mukava mieli ja sain uusia tuttavuuksia;)

Toivoisin vaan, etta voisin tulla joskus tanne paakaupunkiin vierailulle muutenkin kuin sairaalareissun lomassa. Mutta jotenkiin sita ylimaaraista aikaa ei koskaa loydy.
Nytkin on jollain tavalla huono omatunto, kun olen taalla enka ole kotona tyttojen luona tai toissa. Sairaalassa en voi olla koko paivaa, vain ne kaksi kolme tuntia iltapaivalla. Olen nyt miettinyt tata asiaa, kun toipuminen vie aikaa ja kotiinpaasy on vain siirtynyt ... Pitaisiko lahtea kotiin valilla ja tulla sitten taas takaisin? Mutta olen nyt tavallaan sairaslomalla, en voisi sita katkaista ja menna valilla toihin. Tytot kuulemma (omien sanojen mukaan) parjaavat ihan hyvin, rahaa vain pitaisi olla enemman. 
Toisaalta tiedan, etta mies on iloinen kun tulen joka paiva kaymaan ... eivathan sukulaiset ennattaisi joka paiva vierailla sairaalassa tai olla niin kauan siella kuin mina olen ....
On vain niin vaikeaa yrittaa miellyttaa kaikkia ja jakaa aikaansa kaikkille tasapuolisesti ....

Tilannetiedotus

Yritän epätoivoisesti saada viikon vaatteet ja kamat mahtumaan lentolaukkuun!

Vähän tuntuu epätoivoiselta, mutta pakko mahduttaa. Ei ole muita kelvollisia laukkuja ... tai on mulla sellanen valtava matkalaukku, mut en oikein kehtais sen kanssa matkustaa. Saattaisivat sukulaiset pelästyä ja luulla, että aion muuttaa heille pysyvästi!

Pakko se vaan on saada kaikki tuohon laukkuun mahtumaan. Luvassa pääkaupunki seudulle on vaan sateita ja kylmempää kuin mitä meillä täällä rannikolla on. Äähhhh... ! Ihoan syksyä juuri tälläisten epävakaisten kelien takia. Jos olisi kesä ja helle, niin riittäisi pari kevyttä mekkoa ja sillä selvä. Nyt pitää ottaa vaikka mitä mukaan.

Mutta pakkailusta tärkeämpää asiaan ... (siis mikä voi olla naiselle tärkeämpää kuin vaatteet ja pakkailua ym?!?!) .... Siis miehen tilanteeseen....

Hänet leikattiin siis tänään. Olin onneksi töissä enkä ehtinyt liikaa hermoilla tai ainakaan näyttämään sitä. Neljän tunnin odotuksen jälkeen aloin jo vähän enemmän hermoilemaan, koska D ei soittanut sairaalasta uutisia. Hän oli yrittänyt saada tietoa, mutta luovutti minulle soittovuoron . Sainkin lopulta teholta sairaanhoitajan puhelimella kiinni ja siinä vaiheessa potilas oli kuulemma unen ja heräämisen välimaastoissa, sai kipulääkitystä ja tilanne oli normaali. Muuta eivät suostuneet kertomaan puhelimitse. Soitin vielä äsken toivoen, että joku lääkäri olisi paikalla, mutta ei ollut onnea. Hoitaja lupasi kertoa miehelle terveisiä ja kertoa, että tulen huomenna sairaalaan.

Huomenaamulla hänet varmaan siirretään jo omaan huoneeseen ja saa kännyn viereensä.

Toisaalta olen ollut melko rauhallinen (mitä nyt odottaminen on piinannut), tiesin että leikkaus menee ihan hyvin. Nyt vaan vaivaa se, etten tiedä mitä ovat tehneet ja miten ovat saaneet putsattua paikat. Ja onko syöpä levinnyt laajemmalle alueelle. Ei auta muu kuin odottaa huomiseen tai ylihuomiseen kunnes saan lääkärin käsiini.

Huomisesta seuraavat kolmisen viikkoa olen sairaslomalla. Kilttinä tyttönä (tuo "kiltintytönsyndrooma" vaivaa vielä joskus vaikka olen kuinka opetellu siitä osasta pois) tunnen oloni hieman vaivautuneeksi jäämällä sairaslomalle vaikka itse en olekaan sairas. En ole koskaan jäänyt lasten takia kotiin sairaslomalle ja kun itse sairastun jään kotiin vasta siinä vaiheessa, kun seinät tuntuvat kaatuvan päälle.

Tällä kertaa ilmoitin jääväni sairaslomalle jo tarpeeksi ajoissa ja kaikki tietävät ja ymmärtävät syyn miksi en voi olla töissä. Mutta siitä huolimatta omaatuntoa kalvaa ....

Mutta kalvakoot, unohdan työt huomenna pääkaupunkiin saavuttua!

On muuten kivaa, kun on mukavia ystäviä ympäri maailmaa ja vielä kun sattuvat kerrankin samaan kaupunkiin :)
Nuoruuden tuttava (sattumoisin suomalainen ja vielä kotikonnuilta) tulee hakemaan minut linja-autoasemalta, ennätetään vaihtaa kuulumiset ja vie minut sairaalaan. Sairaalasta tulee taas toinen ystävä (yllämainittu D) hakemaan minut heille ja heille sitten majoitun muutamaksi päiväksi ... tai siis siihen asti kunnes alan olla heille liikaa. Jos niin käy, niin soitan tuolle suomalaiselle kaverille ja änkeän heidän nurkkiin :)

En aio raahata mukanani läppäriän vaan yritän tulla toimeen lainakoneella ... jos vaan saan vuoron lasten koneelle. Jos ei, niin sitten on tyydyttävä kännykän kautta surffailuun ... sitten en kyllä naputtele mitään blogipostauksia tai pitkiä s-posteja!

Jos joku haluaa kuulla kuulumisia (jos niitä kuulumisia ei meinaan ala tänne ilmestyä), niin minut saa kiinni naamakirjan tai kännykän kautta.... ;)

Moj Lipi Anđele

Huomenaamulla pitäisi olla miehen leikkaus, jos ei mitää kiireellistä tule ja mene ohitse.
Tää on yks miehen lempparikappaleista ja itsekin laulaa tätä aina.

"Pieni kaunis enkelini"
...jos surulliset aamut meidät herättää
ja murheet sydäntä puristaa
katso minuun ...
anna sinulle vielä yhden hymyn jonka ole piilottanut sydämeeni ....

Juustokakkuilua

Piti tehdä juustokakkua (vai olisko suomeks piirakkaa) kun oli niin julmetusti tuorejuustoa jääkaapissa.

En ehkä olisi sitä muuten tänään tehnyt, mutta kun nuorimmaisen poikakaveri lupautui leikkaamaan osan nurmikosta mun puolesta. Oikein kiva nuori mies:) Vihjailin ja kyselin, että tykkääkö juustokakusta (tiedän, että tykkää vaikka mistä ruasta, pitkä koripalloilijapoika kun on) ... sanoi pitävänsä johon minä totesin etten taida kuitenkaan ennättää tehdä tänään, kun tuo nurmikkokin pitäisi ajaa ennen pääkaupunkiin menoa.

Reipas nuorimies joka ei työntekoa pelkää lupautui tekemään homman ja sai palkaksi juustokakkua:) Ei vaan malttanut odottaa leivonnaisen jäähtymistä ja poltti kielensä! Saa sitten huomenna syödä loput.

Muuten päivä on mennyt rauhallisesti. Viime yönä tuli vaan vähän nukuttua, koska esikoinen juoksi ylä-ja alakerran vessojen väliä oksennellen. Jostain oli saanut yrjötaudin ja se pitä meitä hereillä melkein koko yön. Juuri kun nukahdin, kuulin tyttären vessakäynnit ja tietenkin menin keittämään teetä ja samalla päästämään koiran pihalle ja taas yläkertaan .... Sitä samaa rataa parin tunnin välein.

Tämän päivän tytär on kulkenut ympäriinsä haamun lailla ... jollei sitten ole maannut sängyn pohjalla puoliunessa.

Nyt kun olen tavallaan yksin ( siis ilman "perheen pomoa") suurimman osan ajasta, niin on enemmän aikaa roikkua netissä. Hyvä puoli tuossa on se, että tänne tulee raapustettua edes jotain.

Kirjahyllyssä olisi vaikka kuinka monta kirjaa odottamassa lukijaansa, mutta keskittymiskyky ei riitä kirjan lukemiseen ... ei sitten suomeksi eikä kroatiaksi!

Olen saanut nyt kuitenkin tehtyä niitä rästiin jääneitä hommia ja ennätin vielä istuskella aamupäivällä kahvilan terassilla naapureiden kanssa. Ja aurinkokin ilmestyi siniselle taivaalle tummien pilvien väistyttyä sen tieltä.

Odottavan aika on pitkä ....

Opettelen tanssimaan sateessa ....

En tiedä miten se tulee onnistumaan, mutta yritän kuitenkin. Tällä hetkellä se tuntuu vähän vaikeammalta kuin aikaisemmin, mutta harjoitus tekee mestarin.

Olen ollut melkein koko iltapäivän yksin kotona. Nyt tuli esikoinen kotiin ja nuorimmainen on tyttökaverinsa kanssa lapsenvahtina ja jää yökylään. Vieressä on lasi makedonialaista punaviintä ja pieni kissanpoikanen Larissa leikkii roskakorista pihistämällään paperipallolla....

Monet kerrat tällä viikolla olen miettinyt ja ajetellut, että olisi aika jotain kirjoittaa, mutta ajatukset ovat harhailleet aivan liian paljon eikä keskittymiskykyä ole riittänyt. Töiden jälkeen olen ollut aivan liian väsynyt ja on pitänyt tehdä rästiin jääneitä hommia. Monia asioita on pitänyt saada järjestykseen ennen kuin mies pääsi lähtemään sairaalareissulleen ...

Hän meni sinne tänä aamuna. Huonosti nukutun yön jälkeen herätys oli jo aamulla puoli viisi, bussi lähti viideltä ja sairaalassa hänen piti olla jo viimeistään yhdeksältä. Nyt hän on siellä ja on kuulemma tylsää. Onneksi on vierellä pienen pieni minitelkkari ettei aika käy aivan liian pitkäksi leikkausta odotellessa.

Maanantaiaamuna on edessä leikkaus. Ehkä meitä kaikki pelottaa se leikkaus, eniten tietenkin miestä. Viime kerralla kaikki oli uutta, mut nyt tiedämme miten kaikki etenee ... ainakin meillä on aavistus siitä mitä on edessä ... pitkä toipuminen leikkauksesta ja jälkihoidot.

En itseasiassa pelkää itse leikkausta, tiedän että leikkaus itse menee ihan hyvin ... Pelkään ehkä sitä löytyykö sieltä jotain uutta mitä ei kuvista ole näkynyt. Ja jos löytyy mitä sitten ....

Odottavan aika on pitkä ... eikös sitä niin sanota? Sitä se tosiaan on. Olisin voinut lähteä tuonne kylille nyt illalla kuuntelemaan livemusaa ja rupattelemaan... Mutta jotenkin ei vain huvittanut. Pitkiin aikoihin en ole ollut yksin kotona ja nyt tunnuin tarvitsevan sitä hetkeä ... Hetkeä olla vaan ja ihmetellä.

Mutta en ole joutunut olemaan aivan yksin ... Ihanat ystäväni ovat laittaneet viestejä, olemme rupatelleet ja naputelleet kuulumisia .... olen saanut matkarapotteja kaukaa pohjolasta ja rohkaisevia sanoja uusilta ystäviltä ... joskus tälläiset viestit lämmittävät mieltä enemmän kuin mikään muu...

Viikonlopulle pitää keksiä tekemistä. Ehkä leipoa nuorimmaisen syntymäpäiville kakkupohjia ja piirakoita. Tyttäret jäävät koira-ja talovahdeiksi ja minä menen miehen perässä pääkaupunkiin. Ensi viikon päivät kuluvat pääkaupungissa seikkaillessa, sairaalassa oleskellessa ja ihanan sukulaisperheen kanssa seurustellessa ...

Mutta sitä ennen viikonloppu melkein tyhjässä talossa ....

Give some hugs

Kesän loppu

(kuva internet: RTL.hr)

Tuntui kuin kesä olisi loppuna aivan yhtäkkiä.

Sitä vähän pelkäsinkin niin pitkän kuivan kauden jälkeen .... sade tulee ja pyyhkii kaikki kesän merkit pois.

Eilen sade tuli vauhdilla, kaatamalla, vieden mennessään kaiken mikä eteen sattui. Aiheutti tulvia ja kaaosta liikenteessä.

Olin töissä vain pari tuntia ja kotiin mennessä pysähdyin kahville kahvilaan ...ja jäin sinne sateen saartamaksi melkein tunniksi. Tietenki ilman sateenvarjoa ja kevyissä kesävaatteissa.

Heti kun sade hieman rauhoittui, juoksin kauppaan ja lähdin kotiin päin. Ja tietenkin juuri sillä hetkellä ilmojen jumala päätti antaa jyristä ja heitti esterin vesisaavin alas meidän niskaan. Ilman sateenvarjoa, niissä kesähempeissä olin kuin uitettu koira! Jalassa olevat lipokkaat alkoivat livota märkien jalkapohjien alla, ei auttanut muu kuin riisua ne ja jatkaa matkaa paljain jaloin!

Kyllä tytöillä oli hauskaa kun näkivät äitinsä ulko-ovella likonärkänä, paljain jaloin ... kuin joku raukkarukka. Onneksi eivät älynneet ottaa kuvaa ;)

Sade on jatkunut tälle päivälle. Sataa jatkuvan tasaisesti, juuri niin kuin syksyllä täällä sataa. Luonto on jo valmiiksi ruskean sävyinen, olo on niin syksyinen. Pitkähihaista saa vetää päälle ainakin ulos mennessä ja sukat lämmittävät mukavasti viileitä jalkoja.

Inhoan tätä aikaa! Seisoin vaatekaapin edessä aamulla enkä tiennyt mitä laittaa päälle.

Kolmeen kuukauteen en ole pukenut farkkuja jalkaan enkä sukkia ja ne muutamat housut joita olen pitänyt ovat olleet melkein kuin näkymättömiä. Inhoan laittaa hellekesän jälkeen ensimmäisen kerran pitkiähousuja jalkaan, mutta pakkohan se oli. Lainasin nuorimmaiselta uusia vanhan roosan värisiä "lenkkareita" tietenkin ilman sukkia ja kotiin tullessa kantapää oli rakkulalla. Eihän jalkani ole nähneet koko kesänä muuta kuin läpykkäitä tai sandaaleja.

Mutta kai tähän syksyn alkuun on pakko sopeutua.

Rannalla istuessa mietin ja laskin kuinka monta kuukautta pitää taas odottaa, että voin nauttia auringon lämmöstä ja riisua liiat vaatteet pois. Onhan niitä aurinkoisia talviapäiviäkin tiedossa, mutta silloin pitää kuitenkin pukea päälle muutaman kerros vaatteita ja huivi visusti kaulaan.

Ja onhan niissä syksyn viileissä illoissa se oma tunnelma ... kynttilät palaa, kastanjoita paahdetaan ja uunissa palaa tuli ... kunhan vaan ei sada kaatamalla ja ukkosta niin, että sähköpt menevät poikki eikä internet toimi;)

Pitää vaan sitten niinä harmaina syysiltoina muistella tätä ihanaa kesää.

Ihania ja mukavia hetkiä joita sain viettää ihanien ystävien kanssa. Niitä mukavia uusia tuttavuuksia ja rakkaiden vanhojen ystävien vierailuja ... Rantaretkiä, yhteisiä illanistujaisia, naureskeluja, rupatteluja kahvikupin ääressä, .... musiikki-iltoja, jamihetkiä ....

Toivottavasti tekin muistelette niitä hetkiä, te jotka onnistuitte tekemään tästä kesästä niin mukavan;)

Ensi kesänä sitten uudestaan, eihän siihen ole niin pitkä aika! Ja te jotka ette ennättäneet meille asti ... korjataan asia ensikesänä joko täällä tai siellä :)