~Paolo Coelho~

Varoitus!! Valitusta

Maanantai ja viikko alkoi huonosti!

Sen takia saatte lukea ensimmäisen valituspostauksen .... yritän kyllä olla kirjoittamatta liian usein valitusvirsiä ... Mut taas toisaalta ... tämähän on mun blogi, saan kirjoittaa mitä mä haluan. Ja juuri tuosta syystä vaihdoinkin uuteen osoitteeseen, että saan aivan rauhassa purkaa sydäntäni.

~ Kesäloma onkin heinäkuun sijasta elokussa ja saan tehdä kesäkuussa hommia puolet päivästä yksin!! Ja syksyllä palkat pienenee, koska kaupungilla ei ole varaa enää kustantaa uutta ryhmää ja ne rahat on kuitenkin saatava kasaan jostain. Siis onko tämä kaupungin päivis vai yksityinen!?!?!?

~ Mies menee leikkaukseen syyskuun puolivälissä eikä pysty sitten tekeen hommia vähään aikaan. Eikä hänellä ole nytkään töitä ... Ensimmäinen kesä kahteenkymmeneen vuoteen!

~ Esikoisellakaan ei ole töitä vaikka kuinka on yrittänyt etsiä. Eikä meinaa saada autokoulua läpi ... siis sitä ajokoetta.

~ Kesän Suomen keikka taidetaan nyt sitten todellakin pyyhkiä pois suunnitelmista. Hyvä, että rahaa tulee riittämään ruokaan ja laskuihin. Rantaan taidan mennä kävellen ... aamulla aikaisin kun lähden niin ennätän juuri ennen hellettä ja sitten pimeän tullen takaisin. Ainakin taitaa kunto kasvaa rannasta kukkulalle kiivetessä.

~ Appiukolla sydän on alkanut taas temppuilemaan. Auttaisi kyllä melko paljon, jos muistaisi ottaa lääkkeensä. Ja vielä kun kehtaisi kertoa lääkärille huonoa oloa eikä vain kehua, että vielä 79 vuotiaana pystyy ajamaan autoa ja on niin vetreä. Nyt tuo vetreä vanhus joutui ottamaan ensimmäisen kerran elämässään nitroa eikä henki meinaa kulkea.

Eikös sitä sanota, että "Se mikä ei tapa, vahvistaa" ...

tai ... "kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin" ...

Mutta jos ei kaikki vastoinkäymiset eivät vahvistakaan tarpeeksi tai se aurinko ei ala paistaan risukasaan ... mitäs sitten??

Pakkaanko laukut ja lähden Timbuktuun?

Keski-ikäinen

Sain tämän rakkaalta ystävältäni tänään sähköpostissa ja naureskelin sitä lukiessa.

Pitää niin paikkaan suurimmalta osalta! Lapsia en kyllä tehnyt vanhempana, mutta siitä huolimatta haluaisin joskus nukkua hieman enemmän. Unen tarve (tai itseasiassa levon tarve) itselläni johtuu rankasta työstä.

Ja varsinkin viimeinen lause osuu nappiin.... haluaisin vaan pötköttää sohvalla niin, että on ihan hiljaista!

p.s. laittakaa kommenttia, jos ette saa tekstiä isommaksi;)

Nyt iski paniikki!

Tai ei se oikeastaan kai paniikkia ole vaan itseluottamuspula.

Tuolla naamakirjan puolella on uusi ryhmä johon voi ilmoittaa ja julkaista oma blogi. No mietin sitä asiaa yön yli ja päätin rohkaistua ja muutuin anonyymistä "julkiseksi".

Mutta nyt mua pikkasen kyllä arveluttaa koko asia. Kävin läpi muiden blogeja ja ne tuntuvat olevan aivan eritasoisia kuin omani! On hienoja kuvia, tekstit ovat suoraan kuin romaaneista tai lehtien palstoilta!

Mitä mä teen niiden joukossa!?!?! En yhtään mitään! Varmaan suomenkielenikin on jo aivan vanhettunutta eikä ajatus todellakaan pysy aina koossa ja mites on kirjotusvirheiden kanssa ... huh huh! Taitaa olla jo krooninen lukihäiriö menossa.

Vaikka olen bloggaillut jo yli viisi vuotta (vai peräti seitsemän) niin ei se tyyli ole muuttunut paljon miksikään. Enkä ole siihen niin paneutunutkaan tai tuumannut asiaa ennen kuin nyt. Olen aina kirjoittanut mitä mieleen tulee ja mitä elämässä on tapahtunut eikä se elämä täällä ole aina ollut tasaista ja harmoonista. Enkä edes ole kehdannut avautua aivan täysin vaan hieman siloitellut tapahtumia tai jättänyt kertomatta. Uuden blogin aloitinkin juuri tuosta syystä, ehkä voi nyt kirjoittaa ilman sensuuria joistakin asoista jotka painavat mieltä.

Blogi on ollut tavallaan henkireikä ja paikka mihin kirjoittaa elämän ilot ja surut. Aina ei jaksa läheisiä vaivata omilla murheilla ....

Jos nyt joku kuitenkin innostuu seuraamaan blogiani, niin olen todella iloinen asiasta :)

Ne geenit ne geenit!

Eihän niille voi mitään! Geenit on mitkä on!

Ja tuovat aina välillä ilmoille asoita jotka on luullut unohtaneensa. Vuosikymmeniin en uskonut hullaantuvani näin tästä asiasta, mutta tunne vei mukanaan. Ei siinä paljon järjen ääntä kuunnella.

Suomalaisen kansan "himo" ... (saunan ja oluen lisäksi) .. JÄÄKIEKKO!!

Hullua kansaa joku voisi kommentoida. "Mitä järkeä on katsoa jääkiekko, kun sitä kiekkoakaan ei ennätä nähdä?" Mutta siinähän se into juuri on! Peli on nopeaa, vauhdikasta (yleensä), välillä otetaan pikkasen kaverin rinnuksista kiinni tai taklataan mukamas ohimennen ... Sehän sen juju on. Ei niin kuin jalisottelussa ... sitä katsoessa ennättää jääkaapille monta kertaa ennenkuin pallo saadaan kentän toiselle puolelle! Ja jalkapallofanit katsomossa ... huh huh!! Niillä taitaa olla vain mielessä se, miten vetää vastapuolen kannustajia turpiin tai millä keinoin katsomon tuolit saisi irti ja poltettua. Toista vaan ovat jääkiekkofanit ja varsinkin suomalaiset MM-kisoissa! Ja vielä kun pelataan Suomen pelit kotiareenalla... Mieletön massa sinivalkoista kansaa, huutaa kurkku suorana ja tekee samalla aaltoja ...ainakin siinä vaiheessa, jos ja kun peli Suomen osalta luistaa. Jos taas jostain syystä Suomipojat ovat unohtaneet miten pelataan parasta mahdollista peliä, suomikannustajat hiljenevät ja nöyrinä laskevat katseensa alas toivoen samalla voivansa vajota maan alle.

Mutta miten tälläinen keski-ikäinen "puolisuomalainen" naishenkilö on innostunut taas jääkiekosta?!?

Voisin kiittää suomalaisten hyvää menestystä arvokisoissa viime vuosina ja paikallisen pääkaupungin mahtavaa jääkiekkojoukkuetta ja tietenkin internettiä.

Ensinnäkin nykyisen kotimaani paras jääkiekkojoukkue (ja tällähetkellä on ainut sellainen) on saanut tämän kansan palaamaan mahtavan pelin pariin. Joukkue on pärjännyt niin hyvin, että on noussut naapurimaan liigan kärkeen. Ja saanut yleisön täyttämään jäähallit hattuhyllyä myöten. Liput on myyty loppuun jo heti syksyllä ja ne jotka ovat jääneet ilman joutuvat tyytymään telkkarin näyttämiin peleihin ja vain kuvittelemaan olevansa osa sitä hurmioituvaa massaa jäähallissa.

Niin ja kiitos internetin! Ilman sitä en olisi osa "sinivalkoista" kansaa joka huutaa ja kiroilee ja rukoilee ja nauraa ja itkee kannustaessaan oman maansa sankareita. Ilman nettiä en pystyisi katsomaan Suomen pelejä livelähetyksinä vaan joutuisin tyytymään sukulaisten tai ystävien kertomiin tuloksiin. Eihän kaikki taivaskanavat voi näyttää entisen kotimaani pelejä ja vielä suorina lähetyksinä. Se olisi ehkä jo liikaa vaadittua ... vai olisiko?

Onko geeneillä nyt sitten asiaa siihen, että muutun pelin ajaksi aivan toiseksi henkilöksi?

Yleensä melko rauhallisesta (etelässä asutut vuodet ovat kyllä tehneet tehtävänsä ja saanut tähän naiseen pikkasen enemmän tempperamenttiä) naishenkilöstä kehittyy pelin aikana hiuksia repivä, mitä oudompia sanoja suusta sylkevä hahmo joka saman aikaisesti saattaa hyppiä tasajalkaa tai pomppia tuolilta raivokkaasti kohti kattoa. Ehkä ne äidinmaidossa saadut geenit ovat sittenkin syynä tähän jääkiekkohurmioon.

Mutta kestääkö tämä hurmio vielä senkin jälkeen, jos jostain syystä se Maailman Paras jääkiekkojoukkue ei olekaan enää se maailman paras? Jaksanko olla vielä sittenkin innostunut seuraavista peleistä ja toivoa paremmista peleistä tulevaisuudessa?

No kyllä varmaan! Välillä into saattaa hiipua, mutta se tuli kytee jossain sielun sisällä ja leimahtaa heti tuleen kun näen Leijonien vyöryvän kaukaloon ja sinivalkoisen kansan kannustavan omiaan!

Keep moving on

( kuva internet)

Eli yritetään nyt sitten tasapainoilla vaan eteenpäin.

Vaikka mitä tulisi eteen. Ei anneta häiritä! Tai mitä muutakaan tässä voi kuin pyristellä eteenpäin!

Sellaista se elämä on! Yli kaksikymmentä vuotta sitten elämä heitti eteeni tuntemattoman ulkomaalaisen miehen kotipaikkakunnallani. Eihän se ollut rakkautta ensisilmäyksellä vaan enemmänkin, "et mitä toi tyyppi oikeen luulee". Mutta siitä se vaan jotenkin lähti ja liimauduttiin toisiimme. Välimatka oli usein pitkä, mutta itsellä leimusi jokin outo tunne, että maailmalle olisi päästävä oli se sitten idässä tai lännessä. Ja niin tämä (vielä silloin) nuori neiti pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja istahti Saksaan menevään bussiin.
Ja sillä tiellä olen vieläkin!

Saksa ei ole enään asuinpaikka vaan matka vei etelämmäs keskelle Euroopan ja Balkanin rajaa. Miehen lisäksi perheessä on kaksi tytärtä ... toinen jo virallisesti täysi-ikäinen ja asuu missä milloin ja toinen teini-iässä ja vauhdilla aikuistumassa.

Pariinkymmeneen vuoteen on mahtunut vaikka mitä! Voisin melkein kirjoittaa kirjan "Suomalaisen selviytymisopas Balkanilla" tai "Miten oppia tuntematon kieli ja kulttuuri elämän kautta". Sitähän se on ollut .... selviytymistä uudessa kultturissa ja maassa ilman minkäänlaista aikaisempaa tietoa.

Mutta pakon edessä on vaan mentävä eteenpäin eikä se niin kauheata ole ollutkaan. Tai sitten en ole vain tajunnut, koska aluksi en ymmärtänyt kieltä. Sitten kun sitä jonkin verran tajusi, ajatukset ja ajan veivät täysin lapset ja kotitalous. Ja ehkä sitä eli jonkinlaisessa hurmiossa ne tietyt vuodet. Kun vuodet vierivät ja viisautta tuli lisää, alkoivat tietyt asiat häiritä uudessa kotimaassa, mutta nekin sivutti siinä arjen kiireessä.

Nyt olen kuulemma ominut ehkä liikaakin paikallisia piirteitä ettei minua heti ohimennen luule suomalaiseksi ... tai edes ulkomaalaiseksi .. tai ehkä puolisellaiseksi kyllä ;)

Olo onkin välillä sellainen "mikä mä nyt todella olen"! Olenko siis suomalainen vai paikallinen?Vai olenko ulkomaalainen joka asuu täällä pysyvästi? Kun on asunut melkein puolet elämästään ulkomailla (tai siis minun tapauksessa täällä yhdessä paikassa), niin välillä miettiin mihin sitä oikein kuuluu. Ja kun vielä ajatukset sekoittuvat joskus kahden kielen sekamelskaksi tai unia näkeen kaksikielisenä ja unissakin hypitään Suomen ja uuden kotimaan välillä!!

Ehkä nämä kaikki ajatukset ovat lisääntyneet nyt, kun ikää tulee lisää ja lasten kasvaessa aikaa on enemmän mietiskelyyn.

Mutta kuka tahansa olenkaan, olen nyt täällä ja ja eteenpäin on tasapainoteltava vaikka mitä tapahtuisi!!

So ... keep moving on ... keep rocking :)

Muuttanut

Olen muuttanut. 
En ole muuttanut asumaan uudelle paikkakunnalle tai uuteen asuntoon vaan muutin paikkaa missä kirjoittaa.
Tuntui siltä, että oli aika muuttaa. Mutta se muuttokausi venyi ja venyi. Välillä tuntui etten uskaltaisikaan muuttaa, mutta ei tuntunut enää luonnolliselta ja omalta palata entiseen vaikka kuinka yritin. Entinen jää nyt sinne missä olikin, en pyyhi sitä vielä pois enkä unohda sitä ... Ehkä palaan sinne vielä uudestaan ja jatkan siitä mihin jäin.
Mutta nyt olen täällä ja katsotaan osaanko kotiutua uuteen ympäristöön.