Yksinoloa

Kävin keräämässä kulhollisen ihania, mehukkaita, makeita viikunoita.
Ulkona alkoi jo hämärtää ja kosteus oli käden kosketeltavaa. Aivan kuin oltaisiinä keskellä monsuuniakautta, lämpötila korkealla ja minä hetkenä hyvänsä raskaat pilvet saattavat heittää päälle kunnon sadekuuron.

Kiersin ympäri tonttia... vieraspuolen terassilta keräsin viikunat, ylimmäisellä tasolla aivan kirkon tornin alla kävin tarkistamassa kaki-hedelmien kypsymistä. Ylätasoilta pitäisi taas ajaa nurmikko ja rosmariinipensaat ovat pääseet aivan liikaa villyyntymään. Niin paljon olisi tehtävää ja niin paljon joudun tekemään yksin...

Olen ollut tämän viikon yksin.
Tai vastahan tässä on mennyt vajaat neljä päivää. Mutta sekin tuntuu jo melko pitkältä ajalta.
Molemmat tytöt ovat matkoilla, aivan eri suunnissa. Toinen idässä mantereella, toinen lännessä saaressa.
Olen aina pitänyt jollain lailla yksinolosta, se ei ole koskaan ollut mikään kauhea tabu. Varsinkin niistä harvoista omista hetkistä nautin silloin aikaisemmin, kun tuntui että mies ja lapset olivat aina kotona eivätkä menneet minnekään ilman minua. Silloin osasin nauttia niisä oikein toden teolla.

Nyt tämä yksinolo on tavallaan pakollista. Pakollista siinä mielessä, ettei miestä enää ole enkä voi pakottaa tyttöjä olemaan kanssani koko aikaa kotona. Heidän on päästävä menemään ja nauttimaan elämästä ja kesästä, oli tilanne mikä tahansa.
Yksinolossa saattaa olla jotain kiehtovaa ja nautinnollista, saa tehdä mitä haluaa ja miten haluaa. Yleensä siinä vaan käy niin, että suunnittelen tekeväni vaikka mitä, mutta lopulta huomaan etten saanut mitään aikaiseksi.
Nyt olen antanut itselleni luvan olla niin kuin sillä hetkellä tuntuu. Ja on tuntunut siltä etten halua tehdä mitään "järkevää" tai tärkeää.
 Jos ilmat olisivat helteiset, olisin varmasti mennyt rannalle. Mutta nyt parina päivänä on sadellut ja mieliala on ollut vähän sen mukainen.... Töiden jälkeen olen vain ollut.... Nostanut ensin jalat sohvan laidalle ja levännyt hetken; syönyt ehkä jotain mikä on melkein heti valmista, enhän ole jaksanut kokkailla itselleni mitään suurta ja monimutkaista ateriaa. Laittellut tavaroita omille paikoilleen ja suunnitellut silitysurakan aloittamista.... Kävellyt ympäri taloa mukamas etsien jotain, mutta oikeastaan vain laahustanut huoneesta huoneeseen etsien jonkinlaista lohdutusta.... jotain millä saisin tyhjän ja onton olon pois...
Suurin osa ajasta on kuitenkin kulunut joko netissä tai omien valokuvien parissa ja ennen nukkumaan menoa jotain hömppäsarjaa katsoen.

Yksinolossa on se hyvä puoli, että joutuu kuuntelemaan omia ajatuksi, omia mietteitä. Kuulostella omaa itseään... miltä tuntuu ja antaa tunteiden tulla pinnalle, käydä läpi arkoja aiheita... Muistella menneitä ja haaveilla tulevaisuudesta.

Ja kun on viettänyt muutaman päivän vetäytyneenä omaan itseensä on ihana palata ihmisten pariin, antaa auringon taas lämmitää ja hymyn piristää mieltä.

Lesken käyttäytymisohjeet

Onko olemassa jonkinlainen käyttäytymissääntö leskille?
Pitäisikö minun käyttäytyä jotenkin tietynlaisesti nyt kun olen jäänyt yksin, leskeksi?
Tulisko muuttaa käyttäytymistä muita ihmisiä kohtaan? Etenkin sukulaisia kohtaan?

Luulin, ettei sellaisia sääntöjä ole. Olen ainakin omasta mielestäni käyttäytynyt ja toiminut niin kuin aina ennenkin. En ole yhtään sen enempää laiminlyönyt ketään kuin aikaisemmin. Enkä ole nyt yltiöpäisesti ängennyt suuriin joukkoihin ja ollut suuna päänä. Olen ollut oma itseni ja yrittänyt oppia kestämään suru ja yksinäisyys.

Tänä aamuna sain kuitenkin viestin läheiseltä sukulaiselta, että meidän pitäisi sopia "pravila ponašanje" käyttäytymissäännöistä.
Jäin suu auki lukemaan viestiä. Mitä? Olenko tehnyt jotain sopimatonta, sellaista mitä ei saisi missään nimessä tehdä. Olenko nyt tuomittu syntisenä maanpakoon vai peräti jonnekin manalan maille?
Vai onko kysymyksessä vain se miten minun (ja tyttärieni) tulisi nyt käyttäytyä lähisukulaisten kanssa?
Pitääkö meidän sopia vierailuajat ja milloin kukakin saa vierailla haudalla?
Vai pitäisikö  minun nyt alkaa juosta joka ainoa päivä anoppilassa ja laitta kälylle tyhjänpäiväisiä viestejä?
Mitä tuo tarkoittaa?????

Itselläni on pienen pieni aavistus mistä tämä kaikki johtuu... varmasti siitä koska olen ollut vastuuntunnoton äiti, vanhempi ja päästänyt esikoiseni muille maille ja nyt sen takia mies on kääntynyt sataviisikymmentä kertaa haudassaan eikä saa rauhassa istua pilven reunalla.
Jonkun pitää nyt minulle pitää puhuttelu ja ottaa ohjakset käteen. Enhän osaa käyttäytyä ilman miestä. Onhan se vaarallista ja vastuuntunnotonta, jos minulla on omat mielipiteeni elämästä ja miten jatkaa elämää eteenpäin.

Tai ehkä sen takia, koska en pakottanut itseäni enkä tyttäriäni muistomessuihin ensimmäisen kuukauden jälkeen enkä 40 päivän muistomessuun. (Tiedän täysin mitä mies ajattelin niistä messuista...rahat menevät vain papin taskuun, eihän muistamisesta ja rukoilusta pitäisi maksaa.)
Tai ehkä sen takia, koska en mene haudalle joka päivä ja jätin hautakiven tilauksen anopin hommaksi kertoen kuitenkin oman ja tyttärien mielipiteen asiasta....
Mutta ehkä olen tehnyt kaikkein pahimman virheen...
Olen yrittänyt olla onnellinen ja iloinen tämän kahden kuukauden aikana.
Hetkittäin se on jopa onnistunut.
Olen käynyt konserteissa, juonut olutta yleisellä paikalla, istunut kahvilassa, jopa nauranut ja itkenyt ihmisten seuratessa. Viettänyt yön keskellä niittyä vieraiden ihmisten kanssa katsellen tähtitaivasta ja kuunnellen rumpujen huumaavaa soitantaan.

Vastasin viestiin, etten ole mielestäni muuttunut enkä ymmärrä mitä sillä saamallani viestillä tarkoitetaan.
Olen sama itseni, hyväksyn ihmiset sellaisina kuin ovat huolimatta siitä mihin uskovat, missä asuvat tai ketä rakastavat. Pidän huolen omista asioista enkä mielestäni tunge nenääni muiden reviireille.
"Ei asialla ole kiirettä, meidän tulisi vain keskustella asioista." Ahaaa.... ehkä tästä tulee erittäin mielenkiintoinen keskusteluhetki. Ehkä saan nyt vihdoinkin selkeät käyttäytymisohjeet koskien tyttärieni elämää ja omaa tulevaisuuttani.
Mutta ehkä ennen sitä keskusteluhetkeä saatan juoda huolettmasti muutaman oluen ja kääntää miehen kuvan ylösalaisin..... varmuuden vuoksi.

Viisi viikkoa

Viisi viikkoa kulunut.
Viisi viikkoa ilman aviomiestä.
Viisi viikkoa kolmestaan tyttöjen kanssa totutellen uuteen elämään.

Viiteen viikkoon on mahtunut niin paljon surua, kyyneleitä, kiukkua, vihaa, tunteenpurkauksia, katkeruutta... mutta myös iloa, naurua, ystäviä, hyviä hetkiä, vieraita.
Viitenä viikkona mieliala on vaihdellut laidasta laitaan. Hetken on tuntunut hyvältä ja toisena hetkenä haluaisi paeta kaikkea tätä eikä uskoa todeksi.

Viitenä viikkona olen käynyt haudalla sytyttämässä kynttilöitä. Joskus joka päivä, joskus joka toinen. On vain vaikea uskoa, että mies on siellä haudassa. Aivan kuin olisi jossain muualla... sairaalassa, matkoilla, soittokeikalla ja hän tulee taas kotiin.
Viitenä viikkona olen niin monet kerran tarttunut kännyyn ja aikonut soittaa miehelle kysyäkseni jotain. Mutta sillä samalla sekuntisadasosalla mahanpohjassa on kouraissut.... eihän hän enää kuitenkana vastaisi....

Viitenä viikkona olen tyhjentänyt miehen kaappeja, seisonut ikkunan edessä tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen, muistellut menneitä ... niitä hyviä, rakkaita hetkiä ja niitä ikäviä jotka haluaisi unohtaa ja työntää pois mielestä.
Viitenä viikkona olen joutunu hoitamaan ja tekemään asioita joita en olisi ikinä uskonut joutuvani tekemään.
Viisi viikkoa olen joutunut selviytymään yksin ilman toisen lähelläolevan aikuisen apua.
Viisi viikkoa olen ollut melko hiljaa kotosalla, höpöttelemättä sitä ja tätä arjen touhuja tehdessä.
Viisi viikkoa on sängyn toinen puolisko loistanut tyhjänä.
Viisi viikkoa olen sen kuitenkin pedannut niin kuin aina ennenkin.
Viisi viikkoa...

Viiteen viikkoon on mahtunut kaikesta surusta huolimatta iloja ja mukavia hetkiä.
Viitenä viikkona lähelläni on ollut rakkaita sukulaisia, ystäviä... lähellä ja kaukana.
Viitenä viikkona olemme tyttöjen kanssa viettäneet aikaa yhdessä... itkien, nauraen, hölmöillen.

Viisi viikkoa...
Edessä on vielä monta viittä viikkoa, uusi elämä, uudet tavat, uudet ihmiset...

Rakas mieheni lähti viimeiselle matkalle 22.6.2014.
Nyt hänen on parempi olla ja musisoi kavereiden kanssa pilvien päällä samalla meitä vahtien.

Nuku hyvin rakas :(

Vain tahroja paperilla, älä siis suutu
Ei niistä asiat miksikään muutu
Ei se että meillä oli retkemme, eikä se että meillä oli hetkemme
Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää
Älä huoli siitä, sillä meillä oli retkemme, aa aa aa..
Vain muista, että meillä oli.. hetkemme

Hyväksy ja toivo parempaa

Tästä pitäisi päästäkin eteenpäin.
Mutta miten?

Meille ei tapahdu mitään, tasaisen tylsää joka päivä.
Emme käy missään (paitsi minä töissä), meillä ei käy kukaan (ai niin, kävihän meillä perinteinen jokavuotinen suomikesävieras moottoripyörällään)...
Päivät kuluu kukkulan laella töiden ja kodin välillä ja kotona sohvan ja keittiön välillä.
Mies makaa sohvalla kaiket päivät. Ei sen takia, että olisi laiska vaan kuumeilun takia.
Aamulla kuumetta ei ole, päivän kuluessa kuume alkaa kohota ja illalla saatetaan olla huippulukemissa.
Ja näin melkein joka päivä.

Kesäkin antaa odottaa itseään. Nytkin välillä sataa, välillä aurinko yrittää pilkistää pilvien takaa onnistumatta siinä.
Kesän tulon kyllä huomaa siitä, että koululaisilla on enää neljä viikkoa koulua. Neljä viikkoa aikaa yrittää kohottaa ja parantaa arvosanoja. Onnistuuko siinä ... se onkin eri asia.
Mutta yritän hyväksyä senkin asian.

Musta on alkanut kehittyä hyvä asioiden hyväksyjä. Ne on niin kuin on, joitakin asioita ei vaan voi muuttaa. Ainakaan sellaisia mitkä ei suorastaan kosketa minua.
En voi parantaa miestä enkä voi poistaa kuumeilua. Voin vain toivoa parempaa ja hyväksyä tilanteen.
En voi päntätä tietoa nuorimmaisen päähän vaan voin vain hyväksyä sen ettei hän ole kaikkien innokkain opiskelija eikä täyden kympin oppilas. Voin vain toivoa, että opettajilla ja proffilla on empatiaa ja ymmärtämystä nuorta kohtaan ja hyväksyä taas se jos sitä heillä ei ole.
Voin toivoa esikoiselle edes kesähommia, mutta voin taas vain hyväksyä sen, ettei nuorilla ole täällä paljon mahdollisuuksia työllistää itseään.

Asiat on nyt vaan näin. Pakko hyväksyä ja toivoa parempaa.

Kuukausikatsaus

Kuukausi vierähtänyt viime postauksesta ja vaikka mitä tapahtunut sinä aikana.

Mies sai sädehoidot ohi ja vietti siinä välissä vielä synttäreitäkin.
Yleensä hän tuli joka viikonloppu kotiin, mutta koska hoidot jatkuivat vielä kuudennelle viikolle meninkin minä puolestani Zagrebiin ja vietettiin viikonloppu siellä.
Tytöt olivat iloisia, kun vanhemmat oli poissa edes pari päivää ja minä olin todella iloinen päästessäni vähän pois kotiympyröistä ja pääkaupunkiin.

Ilma oli mitä ihanin sinä viikonloppuna, juuri oikea kaupunkikierrosta varten.
Perjantaina miehellä oli kyllä kuumetta hoitojen jälkeen, mutta lauantaina jaksoi lähteä minun opastamalle kierrokselle.
Naurettiin, että suomalainen näytteli paikalliselle kaupunkia. Olen vaan tainnut minä kierrellä tuolla enemmän kuin mies.

Pidän todella paljon Zagrebista, jollain tavalla kaupungista tulee Helsinki mieleen. Keskusta ei ole liian iso, kaikki tärkeimmät nähtävyydet ovat kävelymatkan päässä, on uutta ja vanhaan.
Ja kaikkein mukavin paikka on Zagrebin vanha osa "gornji grad"... ihania pikku katuja, vanhoja rakennuksia ja valinnan varaa kahvilaterasseissa. Siellä voisin viettää aikaa ennemmänkin.

Kevät tuntui tulevan todella aikaisin tänä vuonna.
Vai olenko vain unohtanut miten on ollut edellisvuosina....
Sireenit kukkivat, joka puolella tuoksuu kesän tuoksut, puut vihertää...

 

















Joinakin päivinä (ja etenkin sireenikimppua tuoksutellessa) on tullut mieleen Suomen kesä. On tuoksunut samalta kuin Suomessa alkukesästä.... nurmikko vihertänyt, kärpäset pörisseet ja iltasella savupiipuista tulevat savun haju on tuonut mieleen rantasaunan lämmityksen.

Kaiken kiireen ja kevätihastelujen keskellä nuorimmainen onnistuin hajoittamaan kännystään kuvaruudun.
Tai ei itse hajoittanut vaan känny oli iltamenoissa ollut pikkulaukussa ja joku oli jotenkin onnistunut nojailemaan laukkuun.
Pienen panikoinnin jälkeen (ja rahankeruun) känny vietiin huoltoon ja muutaman päivän päästä tytär sai korjatun koneen takaisin ja äidin kukkaro oli sata euroa kevyempi.
Vannotin pitämään parempaa huolta puhelimestaan tai joutuu olemaan vuoden ilman kännyä!

Viikko sitten vanhenin taas vuoden ja muutaman vuoden kuluttua pitäisi viettää kai pyöreitä vuosia.
Tai voihan sellaiset synttärit jättää juhlimatta ja unohtaa vuodet.
Nytkin melkein järkytyin, kun älysin kuinkan vanha olenkaan! Onneksi en tunne itseäni niin vanhaksi, joskus ehkä pitäisi käyttäytyä järkevämmin ja aikuismaisemmin mutta kun se on niin tylsää.

Mansikkakausi alkaa olla parhaimmillaan juuri synttäreitteni aikaan. Vielä on tarjolla ulkomaisia mansikoita, mutta näinä päivinä kotimaisia mansikoita alkaa saada toreilta.
Kyllä nämä ulkomaisetkin käyvät kakkuihin ja suuhun pistettäväksi, en ole liian ronkeli niiden suhteen, kunhan tuoksuu ja maistuu mansikalta.

Pitkäperjantai pitäisi viettää rauhallisesti tekemättä mitään suurempia hommia. Mutta kun täällä pitkäperjantain on tavallinen arkipäivä, mies ja raksakaveri päättivät käyttää hyväksi miehen hyvää vointia ja kaunista ilmaa.

Eilen illalla mies meinaan teki kuolemaa, mahaan&muualle koski todella paljon, olin jo valmis sairaala reissuun. Mutta tänä aamuna kivut olivat poissa ja mieli parempi.
Miehellä tuo kuumeilu ja vatsakivut ovat todella ailahtelevia. Viime viikonloppuna synttäreitäni vietettiin kuumemittarin ja viileiden kääreiden kanssa ja valmiina menemään sairaalaan, tänään olo on tosiaan ollut mitä parhain.

Luulin, että tekevät hommia vain ulkona, mutta tuollainen reikä ilmestyikin vieraspuolen ulkoseinään.
Alhaalta kellarista piti vetää pizzauunin savupiippu yläterassille ja mies päättikin saman tien, että vierasmajaan tulee hormi pientä kaminaa varten.
Vielä on muutama viikko aikaa tehdä hommat loppuun ennen kuin ensimmäinen vieras saapuu.

Huomenna pitää tehdä hiljalleen pääsiäisaterialle valmisteluja ja värjätä ne munatkin.
Nämä munat ovat hieman kärsineet pitkällä matkalla, mutta maku on varmaan yhtä makea kuin ennenkin.
Juuri sopiva suupala sunnuntaiselle pääsiäisaamupalalle :)

Spring

Lempparikukkia kevään kunniaksi maljakossa.
Helmihyasintit ovat niin ihania. Kun kaikkialla kukkiia keltaisia narsisseja ja hedelmäpuissa helmeilee valkoisen ja vaaleanpunaisen eri sävyt, helmihyasinttien mahtava sininen sävy loistaa kauas.
Muistan miten Suomessa oman kotipihan kukkapenkissä niitä oli rivissä ja heti kun aurinko alkoi lämmittää riittävästi, pienet siniset pallukat alkoivat työntyä esille mullan alta.

Koko viikon on ollut aivan mahtava ilma. Aurinko on porottanut siniseltä taivaalta ja lämpötila on noussut yli kahdenkymmenen asteen.
Valitettavasti en vain ole pystynyt nauttimaan mahtavista kevätpäivistä täysin rinnoin. Sain meinaan jonkun kumman inhan mahataudin sunnuntaina ja alkuviikon halailin vessanpönttöä ja makasin sängyssä.
Outo tauti siinä suhteessa, että pysyi päällä pari päivää ja tietenkin veti kunnon aivan nollille.
Tunnollisena ihmisena meinasin mennä töihin heti keskiviikkona, mutta onneksi oli sen verran järkeä (ja järkevät työkaverit) päässä että päätin jäädä loppuviikoksikin kotiin lepäilemään.
Eilen vielä heikotti, mutta tänään on ollut jo parempi olo. Enkä tietenkään ole pysynyt aloillani vaan hommailin ulkona vähän sitä sun tätä.
Hommaa olisi vaikka kuinka paljon, kaikki on jäänyt tekemättä kiireiden ja tautien takia.
Naapurit ovat jo heittäneet siemenet kasvimaille, itse en ole vielä edes ennättänyt siivota kasvimaata talven jäljiltä. Kiiwit ja muut puut&pensaat on saatu sentään leikattua.

Viikonloppu edessä.
Miehellä neljäs viikko takana sädehoitoja. Piti olla vielä vain viikko jäljellä, mutta näyttää siltä että hoitoja jatketaan muutamalla päivällä koska pari kertaa on jäänyt sädetys saamatta kuumeilun takia.
Sunnuntaina mies viettää syntymäpäiviään elikkä huomenna pitää kaivaa esille leivontatarvikkeet ja tekaista perinteinen suklaakirsikkakakku.

..being alone...

Tuo kuvan nainen on melkein kuin minä.
Viime viikkoina on tullut istuttua vähän samaan tyyliin, ei nyt ihan jalat pöydällä mutta rennosti nojaten.

Kolmas viikko "arkileskenä" melkein ohi. Aika ja arkipäivät ovat menneet yllättävän nopeasti.
Töissä on ollut kiirettä ja kotiin olen tullut melko väsyneenä. Ensimmäiset pari viikkoa meni melkein juuri tuolla tavalla vain ollessa kotosalla. En tehnyt mitään järkevää, hyvä että sain tehtyä pakolliset kotihommat.
Olin vain... haahuilin olohuoneen, keittiön ja yläkerran väliä... Välillä tietokoneen edessä, välillä sohvalla neuloen tai telkkariohjelmia vaihdellen, välillä järkkäillen paikkoja ... ja taas alusta.
Tytöt menivät omilla menoillaa koulussa, kavereiden kanssa, kuka missäkin.
Nautin hiljaista hetkistä, siitä ettei kukaan ollut lähellä aivan vieressä.

Perjantaisin mies tulee kotiin väsyneenä, kuitenkin tyytyväisenä päästyään omalle sohvalle omaan kotiin.
Perjantai-illat saattavat olla rentouttavia tai sähäköitä täynnä ilkeää kipinää ja sananvaihtoa kuten viime perjantaina. Koko viikon inhottavat asiat ja sanomatta jääneet mietteet ovat patoutuneet ja tarvitaan vain pieni kipinä saamaan aikaan vuosisadan kinan.
Viime perjantaina kipinän aiheutti anoppi syöksymällä syleilemään poikaansa täydellisesti väärään aikaan.
Sinä iltana jäivät hellyttelysanat käyttämättä ja yö vietettiin tiiviisti selät vastakkain.

Tällä viikolla aurinko on helottanut täydeltä taivaalta ja yhtäkkiä tuntuu niin keväiseltä. Niin keväiseltä, että on tullut kiire ulos puutarhahommiin.
Enää ei ole ollut aikaa vain istuskella ja mietiskellä. On pitänyt juosta asioilla ja leikata nurmikkoa, kantaa kuivuneita polttopuita ja rupsutella kukkapenkkiä.
Nyt odottelen viikonloppua kuin koira makupalaa ... on hieman enemmän aikaa tehdä rästiin jääneitä asioita ja paikalla on toinen kenen kanssa jakaa niitä hommia.

Tässä itsekseen istuskellessa olen huomannut, että suurin osa meidän paikallisista tuttavista tai ystävistä on oikeastaan vain miehen kavereita.
Nyt kun hän on arkipäivät poissa, meille ei kukaan soittele. Ei soittele edes käly tai anoppi (anopista viis veisaan) ja kysele tyttöjen kuulumisia.
Itseäni se ei tavallaan häiritse sillä tällä hetkellä nautin yksin olosta. En halua mitään utelevia puheluita ja kyselyitä tai sääliviä keskusteluja puolitutuilta.
Hieman vain kuitenkin jossain syvällä sisimmässä kirpaisee se, että huomaa kaveripiirin pienentyneen. Jotkut ovat vain tippuneet ajan myötä pois kyydistä koska itselläni ei ole ollut enää aikaa juosta jokaisiin kissanristiäisiin tai ei ole samoja kiinnostuksen aiheita, toiset ovat ehkä pelästyneet ja luulevat elämämme olevan vain pelkastään sairastamista. Mutta ehkä heidän ei kuulukaan olla enää osa elämääni. Ehkä kulman takaa tulee taas uusia tuttavuuksia.
Ja onneksi on aina "linjan toisella puolella" ihania rakkaita ystäviä jotka ovat pysyneet mukana kuvioissa vuosiakausia tapahtui mitä tahansa elämässä!

Sinitaivas

Olen kyllä täysin kevät- ja kesäihminen!
Ei haittaa vaikka olisi kuinka väsy olo ja elämä rankkaa, kun aurinko vaan paistaa. Kaikki huolet ja murheet mukamas unohtuu ja naama loistaa kuin naantalin aurinko.

Töiden jälkeen kiipesin nuo "sadattuhannet" rappuset ylös ja asettauduin kahvilan terassille nautiskelemaan. Päivän lehdet ja kahvikupilleni ja hetki omaa aikaa auringossa.
Mikä nautinto!
Ohikulkijoille "hyvänpäivän toivotuksia, muutamat kuulumisten vaihto... kaikilla hymy huulilla. Terassilla ruuhkaa ja iloista puheensorinaa... kevättä rinnassa ja silmäkulmissa.

Naispoppoolla kotona.
Todella rauhallista, ilman minkäälaista ylimääräistä jännitystä ilmassa.
Pyykin pesua, pikasiivousta, talonmiehen hommia...
Välillä nautinnollinen hetki terassilla aurinkoenergiaa imien.
Linnut laulaa ja ilmassa kevään tuoksu.

Voi miten odotankaan niitä ihania lämpimiä kesäkelejä... kevyitä helmoja, punaisia kynsiä, aurinkolaseja.
Lämpöisiä, hämyisiä iltoja terasseilla... kaskaiden siritystä, meren tuoksua...

Kyllä se kesä tulee, ihan varmasti. Antaa vaan vielä hiukan odottaa ja kiusaa inhottavilla sadekausilla.
Kokeilee hermoja ja kärsivällisyyttä.
Mutta kun aurinko alkaa taas paahtamaan, en ainakaan minä valita.
Vaan nautin!

Viisi päivää viitenä viikkona

Asiat alkavat edetä.

Eilen illalla aloin kirjoittamaan, mutta keskittymistä häiritsi epämääräinen lauma nuoria naisia. Ne kaakatti siihen malliin etten kuullut edes omia ajatuksiani.
Ja hyvän kun en kirjoittanut, asiat ennättivät muuttua jo yhden päivän aikana.

Mies lähti eilen pääkaupunkiin tarkoituksena olla siellä tämä viikko. Luultiin, että hoidot alkavat heti, mutta tänään piirtelivätkin vain sädehoitokartan miehen vatsan alueelle.
Nyt on sitten luultavasti niin, että ensi viikolla alkaa pitkä kuuri sädehoitoja: viitenä päivänä viikossa viiden viikon ajan!
Että silleen! Minusta tulee niin sanottu yh-äiti arkipäiviksi. Mies tulee sitten kotiin viikonlopuksi. En tiedä vielä missä aikoo olla yötä, joko sukulaisten nurkissa tai sitten sairaalassa, se ratkeaa ehkä tämän viikon aikana.

Jotenkin en odottanut näin rankkaa kuuria. Enkä tiedä mitä ajatella koko hommasta.
Pitää tehdä pieniä muutoksia arkeen ja rankkaa tulee olemaan kaikille.
Miehelle tietenkin koska joutuu kärsimään hoidoista ja niiden sivuoireista. Eikä ole helppoa olla toisten nurkissa oli ne sitten kuinka ihania ja mukavia sukulaisia. Ehkä olisi parempi olla sairaalassa, sitä hän ainakin toivoi viime viikolla kun asiasta puhuttiin.

Me täällä kotona joudutaan tekemään pieniä muutoksia omaan arkeen. Tytöt saavat vielä enemmän osallistua kodinhoitoon, enää en anna anteeksi unohtuneita tiskejä tai joka paikassa lojuvia vaatteita.
Itse joudun tekemään enemmän hommia talossa.... puita pitää kantaa ja pilkota; kevättä kohden kun mennään alkaa puutarhahommat ja nurmikonleikkuut; suuremmat kaupassa käynnit pitää jättää viikonlopulle mitä todella inhoan, yleensä ne on hoitanut mies sillä aikaa kun olen ollut töissä... Suunnitelmissa oli pientä maalausta vieraspuolella ym talohommia, mutta ne kaikki saa nyt jäädä hamaan tulevaisuuteen. Tai sitten minä tartun jossain vaiheessa siveltimeen ja maalipyttyyn, eihän sekään ole uusi homma.

Toisaalta tässä kaikessa on kai jotain hyvääkin
Tietenkin kaikki odottavat, että hoidot vihdoinkin tepsivät ja ne lukuisat syöpäkasvaimet saadaan hävitettyä pois ja mies voisi palata "terveiden" kirjoille.
Tai ainakin ne saataisiin pienennettyä tai pysymään aloillaan. Sehän sädetyksen tarkoitus kai on.
Mutta toisaalta tässä kaikessa on jotain muutakin hyvää... tai tällä on jokin tarkoitus...
Ehkä ei taaskaan kaikki ymmärrä mitä ajattelen, mutta ehkä ero tekee hyvää meille kaikille...

Me olemme olleet viime aikoina kuin paita ja peppu, kuin sisko ja sen veli ja siinä mukana roikkuvat nuo varhaisaikuistyttäret.
Liika yhdessä ole ei ole aina hyväksi. Ihminen tarvitsee tilaa itselleen, omille ajatuksille ja omille menoille.
Jos se oma aika, oma tila alkaa käydä vähiin tai ahtaaksi niin mistä niitä voimavaroja tankata eteenpäin puskemiselle.
Ei ole aina helppoa olla liian tiukasti yhdessä kun ihmiset ovat terveitä, vielä raskaammalta se saattaa tuntua kun toinen on sairas. Pinna alkaa kiristyä, hermot repeävät ja siitä taas saattaa kehittyä maailman suurin sota.

Miehelle on ehkä hyvää nähdä miten muut perheet pakertavat siinä tavallisessa arjessa, nähdä millaista on kun molemmat vanhemmat ovat töissä ja lapsia pitää kuljettaa kouluun ja harrastuksista toisiin ja vielä ennättää harrastaa itse siinä sivussa jotain.
Tuosta kaikesta miehellä ei ole aavistustakaan, koska koskaan ei ole ollut "tavallisessa duunissa" eikä ole kuskannut tyttäriään harrastuksiin ... tyttöjen harrastukset ovat olleet tässä lähellä ja minä olen vastannut niistä.
Ja ehkä tekee hyvää kokea se, ettei vaimo olekaan lähellä keittämässä teetä tai miksaamassa mehuja heti kun olo on huono. Joutuu ottamaan vastuun omasta itsestä.

Viime syksynä kun miehellä oli enemmän niitä sairaalakeikkoja ja tilanne oli melko inhottava jouduin juoksemaan joka päivä muutamia viikkoja töiden jälkeen sairaalassa... aamullä töihin, töistä kotiin, sairaalaan vierailulle, taas kotiin ... sitä samaa rataa rankan työpäivän jälkeen. Nyt tuntuu jotenkin helpotukselta ajatella ettei minun tarvitse juosta siellä joka päivä, asiat hoituvat ehkä ilman minuakin.
Tietenkin olen valmis lähtemään miehen ja sukulaisten avuksi, jos tilanne tulee sitä vaatimaan.
Mutta toivotaan ettei sellaista tilannetta tule.

Kaiken kaikkiaan ehkä asiat alkavat nyt edetä... joko hyvää tai pahaan suuntaan.
Jotain nyt alkaa tapahtumaan ja se on hyvä.
Mies saa toivomiaan hoitoja paikassa missä haluaa, meillä on molemmilla aikaa miettiä asioita ja toiveitamme, tyttäret ehkä oppivat tästä jotain uutta (tai sitten eivät)...
Tapahtukoot mitä tapahtuu....


p.s Aikaisemmat urputin korjaamattomista vehkeistä ja tekemättömistä asioista...
Tietokone on korjattavana ja verottajalta tulee minulle ihan kiva köntti kunia takaisin ennen kesää, ehkä saan jossain vaiheessa hankittua uuden tiskikoneen. Itse kun pistää tuulemaan asiat tulee hoidettua.

Carpe diem

Carpe diem!
Aika kliseistä, mutta näin on.
Tartu hetkeen koska sitä hetkeä ja mahdollisuutta ei ehkä koskaan enää tule.
Oli se sitten mitä tahansa.
Se on ollut viime aikoinan mottoni. Elämästä pitää nauttia niin hyvin kuin vain voi.
Tuhlaamme aikaa turhiin asioihin, murehdimme asioita joille emme voi mitään.
Vietämme aikaa ihmisten kanssa joista emme itseasissa välitä yhtään.

Itselläni on jonkinlainen muutosvaihe jo ollut pidemmän aikaa päällä. Tai ainakin halua siihen.
Ei siltä ehkä näytä päälle päin, mutta jotkut asiat ovat alkaneet jo hiljalleen muuttua.
Muutokset eivät taaskaan ehkä miellytä kaikkia läheisiä enkä odotakaan niiden miellyttävän.
Muutokset eivät aina ole miellyttäviä, mutta olen varma että hyvää kohden ollaan menossa.
Ehkä edessä on todella mutkikas ja pitkä matka, mutta jos matkan varrella tulee olemaan edes vähän ilon hetkiä ja jos olen varma, että matkan lopussa odottaa oman mielenrauha ja se mitä itse haluan matkalle kannattaa lähteä...

Kimi

Happihyppelyllä

Ettei elämä olisi koko ajan niin synkän oloista, aurinko pilkisti tänään pilven takaa.
Aivan mahtava ilma sateisen viikonlopun jälkeen.

Kiirehdin kotiin töistä, heitin ruokakassin keittiöön, suljin silmäni kaikelta sekasotkulta, otin koiran ja ryntäsimme ulos.
Olin ajatellut tehdä katulenkin auringon puolella, mutta niin se veri veti taas metsään. Vaikka metsä on pohjoispuolella ja puhalsi kylmä tuuli, metsässä tuntui kuitenkin ihanan rauhalliselta.
Kimi koira oli aivan innoissaan ja juoksenteli ympäriinsä nuuskien kaiken maailman tuoksuja. Itse nautin kylmän kirpeästä talvi-ilmasta, kuuntelin linnunlaulua ja mietiskelin niitä näitä.
Metsässä ne inhottavat ja harmittavat asiat häipyvät, ripeän raikaan lenkin jälkeen mieli on kevyempi.

Happihyppelyn jälkeen oli helpompaa tarttua kotihommiin eikä työpäivän aiheuttama väsymys häirinnyt enää niin paljoa.
Lisää aurinkoa ja metsälenkkejä!

Askel eteenpäin...kö

Jos olisin alkanut kirjoittamaan postausta tänään aamupäivällä, niin olisi saattanut tulla todella kiukkuista ja ärhäkkää tekstiä.
Nyt päivän mittaan tunnelmat ovat hieman laantuneet, mutta ajatukset ovat vieläkin samat.
Ehkä joidenkin mielestä en saisi valittaa ja ajetella niin kuin ajattelen, mutta näin vain on....

Viime viikkoina mies on viettänyt aikaansa totaalisesti vaakatasossa.
Lähden aikaisin aamulla töihin, hän jää nukkumaan. Tulen töistä, syömme ja sen jälkeen mies käy lepäämään.
Lepääminen saattaa sitten jatkua pitkin iltaa. Ennätän laittaa tulen uuniin, että talo lämpiäisi. Pesen astiat, järkkäilen pyykkiä, keskustelen tyttärien kanssa, katselen hieman telkkua, käyn kaupassa hakemassa ostokset joita mies ei ole hakenut... Ennätän roikkua netissä, silittää ja hiljalleen on aika käydä nukkumaan, koska aamulla on taas aikainen herätys.
Mies on kaiken tämän aikaa joko torkkunut-nukkunut sohvalla sen verran heräillen, että on hakenut keittiöstä syötävää.
Lauantaipäiväkin saattaa mennä miehen nukkuessa puolipäivää. Odottelen jonkun aikaa samalla tehden omia asioita, hermostun enkä jaksa enää odottaa vaan lähden hoitelemaan asioita.
Ja näin päivät ja viikot kuluvat...

En valittaisi tilanteesta tai ottaisi moksiskaan, jos tietäisin että tuo on tyypillistä miehelle. Mutta mihin on hävinnyt se jokapaikantouhu, se mies joka oli melkein aina menossa ja kotona tuli asioita hoidettua??!!
Nyt meillä seisoo keittiössä rikkinäinen astianpesukone, koska sitä ei enää kuulemma kannata korjata (en vain tiedä mistä saamme rahat uuteen tiskariin).
Olohuoneen nurkassa odottaa isompi tietokone huoltoon menoa. Voisin itse sen viedä korjattavaksi, mutta  mies lupasi kysyä tuttavalta jonka liikeestä se on aikoinaan ostettu. Ehkä hän on hukannut puhelinnumeron, koska tietsikka odottaa korjausta jo muutaman kuukauden.
Viikon verran olen pyytänyt miestä käymään tilintarkastustoimistossa kysymässä mihin hintaa tekisivät meidän veroilmoitukset. Joka päivä mies on unohtanut hoitaa asian, koska ei ole oikein mennyt minnekään. Itse en pysty hoitamaan asiaa muuten kuin lähtemällä töistä aikaisemmin ja se on ollut mahdotonta viime viikkoina.

Muutenkin seurustelu on jäänyt melko vähiksi, koska sohvan periltä ei saa kunnolla keskusteluseuraa. Jos aloitan keskustelun, telkussa on juuri meneillään tärkeät uutiset tai yksinkertaisesti saan vastaukseksi vienon kuorsauksen.
Joskus saatan jutella päivän tapahtumia olettaen miehen kuuntelevan. Hetkien tai ehkä päivien kuluttua asiasta tulee puhetta ja mies väittää etten ole edes maininnut koko kyseistä asiaa. Joko ei ole kuunnellut tai on vain unohtanut.

Emme käy missään, koska mies ei jaksa eikä ole kiinnostunut lähtemään minnekään.
Aikaisemmin saatoimme käydä iltasella kylän raitin kuppiloissa kuuntelemassa elävää musaa ja viikonloppuisin tekemässä rantalenkkejä.
Nyt liikkuminen on rajoittunut kylän ja isompien kauppojen välille. Työtkin kun ovat tässä kylässä joten työmatkakaan ei ole kummoinen.
Varmaan joku ihmettelee miksi en lähde itsekseni ihmisten ilmoille. Niinpä... miksi en... No ensinnäkin en oikein ennätä, koska töiden jälkeen pitäisi huoltaa kotiakin. Ja miehen kanssa pitäisi seurustella .... jos se vaan jotenkin onnistuisi. Ja jos lähtisin naisten kanssa rimpsalle liian usein, ei sekään olisi hyvä juttu...


Tiedän että mies on sairas enkä saisi valittaa, koska itsella asiat ovat tavallaan ihan hyvin.
Mutta mies ei ole tällä hetkellä niin sairas ettei voisi tehdä pieniä kotiaskareita ja seurustella minun ja tyttöjen kanssa ilman pientä ärsyyntyneisyyttä äänessä.
Tiedän, että odottaminen on inhottavaa ja ottaa päähän. Mutta jos lääkärit eivät ota yhteyttä, mies voisi mielestäni itse soittaa ja kysyä mitkä ovat jatkosuunnitelmat. Ainakin tietäisi mitä odottaa ja milloin alkaisi taas tapahtua.

Olemme tämän asian kanssa tapelleet jo yli viisi vuotta. Välillä on ollut todella rankkaa, välillä taas on seesteisiä aikoja kuten nyt. Aikaisemmin ne seesteiset ajat ovat olleet todella hyviä, arkisia asioita täynnä olevia. Mutta nyt tästä seesteisestä ajasta ei kukaan nauti. Enemmänkin vai valumme syvemmälle ja syvemmälle eikä näytä ollenkaan siltä, että sieltä syvältä nousisimme kovinkaan pian.
En haluaisi valua paineen mukana enkä haluaisi, että sen mukana valuisi hukkaan kaikki se rohkaisu ja positiivisuus joka on pitänyt meitä kaikki pinnalla nämä vuodet.
En haluaisi, mutta omat voimavarat ... ja halut alkavat olla vähissä!

Nostan kädet ilmaan ja luovutan.
Olen kaikkeni yrittänyt ja sen olen kertonut miehelle. Ollut tukena ja turvana, kuunnellut ja pakistanut.
Nyt en enää jaksa vaan anna miehen tehdä niin kuin haluaa. Voi itse päättää mihin suuntaan elämäänsä jatkaa... luovuttaa tai nostaa itsensä taas pohjalta pinnalle.
Jokainen voi (ja pitää) itse päättää omasta elämästään, sitä ei kukaan muu voi tehdä toisen puolesta.
Siihen tarvitaan rohkeutta, rohkeutta ottaa askel eteenpäin.
Rohkeutta ottaa vastuu omasta elämästä.

Tammikuun sadekausi

Tää on ihan kauheeta!!
Ulkona sataa kaatamalla vettä. On satanut samaan tahtii koko päivän ja kuulemma sataa koko viikonlopun.
Koko talven on satanut vettä ja on ärsyttävän lämmintä. Inhoilma. Aivan kuin syksy jatkuisi koko talven.
Aletaan homehtua kohta pystyyn ja juuret kasvaa persuksiin.
Ei ole intoa mihinkään eikä mitään oikein pysty tekemään.

Ja tällä ilmalla flunssapöpötkin senkun leviää ympäriinsä.
En muista milloin mulla on ollut näin kauheen sitkee flunssa! Kaks viikkoa yskin ja nenä on tukossa, ei auta mitkään tropit. Yleensä en edes saa kunnolla flunssaa, mutta nyt tää iski kyllä niin pahasti päälle.
Töissä on käytävä, kun ei ole edes kuumetta, mutta töiden jälkeen ei jaksa tehdä muuta kuin vaan maata sohvalla nenäliinapaketti käden lähettyvillä.
Olen heittänyt napaan kaikki mahdolliset ja mahdottomat luonnonlääkkeet, kokeiltu on mainosten kehumia flunssalääkkeitä, höyrytelty niin että koko huusholli on tuoksunut minttuaromeilta ym.
Kokeilematta on vaan vahvemmat aineet ja terva ... tervaa ei ole, mutta jos keitteliskin kunnon tillingit ja heittäis ne kuumana napaan.
Tällä hetkellä mukissa on laimeaa glögiä eikä se tunnu muuta kuin lämmittävän, tarvitaan järeämpiä aineita!
Sitten voisikin piilottaa pään peiton alle ja nukkua niin kauan kuin unta riittää.
Ei tarttis välittää valuuko vesi ikkunanraosta parketeille tai tuleeko mutaa kenkien mukana eteisestä pidemmälle.

Nyt on pakko myöntään... voisin myydä talon heti ja muuttaa kerrostaloasuntoon! Niin ja olen kateellinen sinne missä on tällä hetkellä kuivaa, ei haittaa vaikka olisi pakkasta ja lunta, kunhan ei vaan satais vettä.

Uusi alkanut vuosi

Uusi vuosi, uudet kujeet.
Pidetään pää pystyssä ja toivotaan uudesta alkaneesta vuodesta kaikin puolin onnekkaampaa ja iloisempaa vuotta.
Toivottavasti vuoden aikana tulee vähemmän vastoinkäymisiä & mutkia matkaa ja jos niitä on pakko tulla eteen, toivotaan voimaa niiden ylipääsemiseksi ja kiertämiseksi.

Rakkautta, iloa, onnellisuutta, terveyttä, mielenrauhaa ja työniloa kaikille teille!