..being alone...

Tuo kuvan nainen on melkein kuin minä.
Viime viikkoina on tullut istuttua vähän samaan tyyliin, ei nyt ihan jalat pöydällä mutta rennosti nojaten.

Kolmas viikko "arkileskenä" melkein ohi. Aika ja arkipäivät ovat menneet yllättävän nopeasti.
Töissä on ollut kiirettä ja kotiin olen tullut melko väsyneenä. Ensimmäiset pari viikkoa meni melkein juuri tuolla tavalla vain ollessa kotosalla. En tehnyt mitään järkevää, hyvä että sain tehtyä pakolliset kotihommat.
Olin vain... haahuilin olohuoneen, keittiön ja yläkerran väliä... Välillä tietokoneen edessä, välillä sohvalla neuloen tai telkkariohjelmia vaihdellen, välillä järkkäillen paikkoja ... ja taas alusta.
Tytöt menivät omilla menoillaa koulussa, kavereiden kanssa, kuka missäkin.
Nautin hiljaista hetkistä, siitä ettei kukaan ollut lähellä aivan vieressä.

Perjantaisin mies tulee kotiin väsyneenä, kuitenkin tyytyväisenä päästyään omalle sohvalle omaan kotiin.
Perjantai-illat saattavat olla rentouttavia tai sähäköitä täynnä ilkeää kipinää ja sananvaihtoa kuten viime perjantaina. Koko viikon inhottavat asiat ja sanomatta jääneet mietteet ovat patoutuneet ja tarvitaan vain pieni kipinä saamaan aikaan vuosisadan kinan.
Viime perjantaina kipinän aiheutti anoppi syöksymällä syleilemään poikaansa täydellisesti väärään aikaan.
Sinä iltana jäivät hellyttelysanat käyttämättä ja yö vietettiin tiiviisti selät vastakkain.

Tällä viikolla aurinko on helottanut täydeltä taivaalta ja yhtäkkiä tuntuu niin keväiseltä. Niin keväiseltä, että on tullut kiire ulos puutarhahommiin.
Enää ei ole ollut aikaa vain istuskella ja mietiskellä. On pitänyt juosta asioilla ja leikata nurmikkoa, kantaa kuivuneita polttopuita ja rupsutella kukkapenkkiä.
Nyt odottelen viikonloppua kuin koira makupalaa ... on hieman enemmän aikaa tehdä rästiin jääneitä asioita ja paikalla on toinen kenen kanssa jakaa niitä hommia.

Tässä itsekseen istuskellessa olen huomannut, että suurin osa meidän paikallisista tuttavista tai ystävistä on oikeastaan vain miehen kavereita.
Nyt kun hän on arkipäivät poissa, meille ei kukaan soittele. Ei soittele edes käly tai anoppi (anopista viis veisaan) ja kysele tyttöjen kuulumisia.
Itseäni se ei tavallaan häiritse sillä tällä hetkellä nautin yksin olosta. En halua mitään utelevia puheluita ja kyselyitä tai sääliviä keskusteluja puolitutuilta.
Hieman vain kuitenkin jossain syvällä sisimmässä kirpaisee se, että huomaa kaveripiirin pienentyneen. Jotkut ovat vain tippuneet ajan myötä pois kyydistä koska itselläni ei ole ollut enää aikaa juosta jokaisiin kissanristiäisiin tai ei ole samoja kiinnostuksen aiheita, toiset ovat ehkä pelästyneet ja luulevat elämämme olevan vain pelkastään sairastamista. Mutta ehkä heidän ei kuulukaan olla enää osa elämääni. Ehkä kulman takaa tulee taas uusia tuttavuuksia.
Ja onneksi on aina "linjan toisella puolella" ihania rakkaita ystäviä jotka ovat pysyneet mukana kuvioissa vuosiakausia tapahtui mitä tahansa elämässä!