Viisi päivää viitenä viikkona

Asiat alkavat edetä.

Eilen illalla aloin kirjoittamaan, mutta keskittymistä häiritsi epämääräinen lauma nuoria naisia. Ne kaakatti siihen malliin etten kuullut edes omia ajatuksiani.
Ja hyvän kun en kirjoittanut, asiat ennättivät muuttua jo yhden päivän aikana.

Mies lähti eilen pääkaupunkiin tarkoituksena olla siellä tämä viikko. Luultiin, että hoidot alkavat heti, mutta tänään piirtelivätkin vain sädehoitokartan miehen vatsan alueelle.
Nyt on sitten luultavasti niin, että ensi viikolla alkaa pitkä kuuri sädehoitoja: viitenä päivänä viikossa viiden viikon ajan!
Että silleen! Minusta tulee niin sanottu yh-äiti arkipäiviksi. Mies tulee sitten kotiin viikonlopuksi. En tiedä vielä missä aikoo olla yötä, joko sukulaisten nurkissa tai sitten sairaalassa, se ratkeaa ehkä tämän viikon aikana.

Jotenkin en odottanut näin rankkaa kuuria. Enkä tiedä mitä ajatella koko hommasta.
Pitää tehdä pieniä muutoksia arkeen ja rankkaa tulee olemaan kaikille.
Miehelle tietenkin koska joutuu kärsimään hoidoista ja niiden sivuoireista. Eikä ole helppoa olla toisten nurkissa oli ne sitten kuinka ihania ja mukavia sukulaisia. Ehkä olisi parempi olla sairaalassa, sitä hän ainakin toivoi viime viikolla kun asiasta puhuttiin.

Me täällä kotona joudutaan tekemään pieniä muutoksia omaan arkeen. Tytöt saavat vielä enemmän osallistua kodinhoitoon, enää en anna anteeksi unohtuneita tiskejä tai joka paikassa lojuvia vaatteita.
Itse joudun tekemään enemmän hommia talossa.... puita pitää kantaa ja pilkota; kevättä kohden kun mennään alkaa puutarhahommat ja nurmikonleikkuut; suuremmat kaupassa käynnit pitää jättää viikonlopulle mitä todella inhoan, yleensä ne on hoitanut mies sillä aikaa kun olen ollut töissä... Suunnitelmissa oli pientä maalausta vieraspuolella ym talohommia, mutta ne kaikki saa nyt jäädä hamaan tulevaisuuteen. Tai sitten minä tartun jossain vaiheessa siveltimeen ja maalipyttyyn, eihän sekään ole uusi homma.

Toisaalta tässä kaikessa on kai jotain hyvääkin
Tietenkin kaikki odottavat, että hoidot vihdoinkin tepsivät ja ne lukuisat syöpäkasvaimet saadaan hävitettyä pois ja mies voisi palata "terveiden" kirjoille.
Tai ainakin ne saataisiin pienennettyä tai pysymään aloillaan. Sehän sädetyksen tarkoitus kai on.
Mutta toisaalta tässä kaikessa on jotain muutakin hyvää... tai tällä on jokin tarkoitus...
Ehkä ei taaskaan kaikki ymmärrä mitä ajattelen, mutta ehkä ero tekee hyvää meille kaikille...

Me olemme olleet viime aikoina kuin paita ja peppu, kuin sisko ja sen veli ja siinä mukana roikkuvat nuo varhaisaikuistyttäret.
Liika yhdessä ole ei ole aina hyväksi. Ihminen tarvitsee tilaa itselleen, omille ajatuksille ja omille menoille.
Jos se oma aika, oma tila alkaa käydä vähiin tai ahtaaksi niin mistä niitä voimavaroja tankata eteenpäin puskemiselle.
Ei ole aina helppoa olla liian tiukasti yhdessä kun ihmiset ovat terveitä, vielä raskaammalta se saattaa tuntua kun toinen on sairas. Pinna alkaa kiristyä, hermot repeävät ja siitä taas saattaa kehittyä maailman suurin sota.

Miehelle on ehkä hyvää nähdä miten muut perheet pakertavat siinä tavallisessa arjessa, nähdä millaista on kun molemmat vanhemmat ovat töissä ja lapsia pitää kuljettaa kouluun ja harrastuksista toisiin ja vielä ennättää harrastaa itse siinä sivussa jotain.
Tuosta kaikesta miehellä ei ole aavistustakaan, koska koskaan ei ole ollut "tavallisessa duunissa" eikä ole kuskannut tyttäriään harrastuksiin ... tyttöjen harrastukset ovat olleet tässä lähellä ja minä olen vastannut niistä.
Ja ehkä tekee hyvää kokea se, ettei vaimo olekaan lähellä keittämässä teetä tai miksaamassa mehuja heti kun olo on huono. Joutuu ottamaan vastuun omasta itsestä.

Viime syksynä kun miehellä oli enemmän niitä sairaalakeikkoja ja tilanne oli melko inhottava jouduin juoksemaan joka päivä muutamia viikkoja töiden jälkeen sairaalassa... aamullä töihin, töistä kotiin, sairaalaan vierailulle, taas kotiin ... sitä samaa rataa rankan työpäivän jälkeen. Nyt tuntuu jotenkin helpotukselta ajatella ettei minun tarvitse juosta siellä joka päivä, asiat hoituvat ehkä ilman minuakin.
Tietenkin olen valmis lähtemään miehen ja sukulaisten avuksi, jos tilanne tulee sitä vaatimaan.
Mutta toivotaan ettei sellaista tilannetta tule.

Kaiken kaikkiaan ehkä asiat alkavat nyt edetä... joko hyvää tai pahaan suuntaan.
Jotain nyt alkaa tapahtumaan ja se on hyvä.
Mies saa toivomiaan hoitoja paikassa missä haluaa, meillä on molemmilla aikaa miettiä asioita ja toiveitamme, tyttäret ehkä oppivat tästä jotain uutta (tai sitten eivät)...
Tapahtukoot mitä tapahtuu....


p.s Aikaisemmat urputin korjaamattomista vehkeistä ja tekemättömistä asioista...
Tietokone on korjattavana ja verottajalta tulee minulle ihan kiva köntti kunia takaisin ennen kesää, ehkä saan jossain vaiheessa hankittua uuden tiskikoneen. Itse kun pistää tuulemaan asiat tulee hoidettua.