Eilen se iski päälle. Niin hyvin osaan välttää sitä ja työntää pois mielestä ja ajatuksista,
mutta eilen oli minua vahvempi.
Tuntui kuin olis iso kivi tungettu sisälle ja se painoi alemmas ja alemmas. Vaikka kuinka yritin saada hyviä ajatuksia ja positiivisia kuvia mieleeni niin se synkkä mieli vaan oli eikä liikkunut mihinkään.
Kyyneleet olivat herkässä eikä auttanut muu kuin antaa niiden tulla. Ehkä niiden pitää vaan aina välillä purkautua ja tehdä tilaa uusille ....
Olen oppinut ettei tulevia kannata murehtia ennen kuin niiden aika on, mutta eilen aivan pieni asia sai möykyn mieleen ja sisuksiin.
Tuleva syksy tuntuu niin vaikealta, miten siitä selviämme! Taloudellisesti ja miten meidän kaikkien voimat kestää taas uusi leikkaus. Mies ei pysty tekemään töitä pariin kuukauteen, koulut jatkuvat ja menoja riittää. Jäädä vain minun palkan varaan on aika kova paukku.
Ja se henkinen paine leikkauksen takia ja mitä sen jälkeen. En voi tietenkään kuvitella mitä miehen mielessä liikkuu, voin vain tietää miltä itsestä ja ehkä tytöistä tuntuu.
Toisaalta olen aivan varman, että lääkärit saavat kaiken taas leikattua eikä missään ole mitää uutta, mutta jossain mielensopukoissa järsii aina se "mitä jos ...".
Ja jaksanko olla taas se sisarhentovalkoinen miehen tukena ja turvana leikkauksen jälkeen ja jatkohoidoissa. Jään tietenkin muutamaksi viikoksi kotiin, mutta sen jälkeen mies joutuu taas itse käymään hoidoissa ja lääkärissä.
Samaan aikaan pitää yrittää olla tyttöjen tukena ja etenkin katsoa, että nuorimmainen jaksaa aloittaa syksyn opinnot tavalliseen tapaan.
Eilen kaikki näytti tosiaan niin mustalta ja masentavalta. Mutta kuten aina, "huomenna on uusi päivä" niin siltä se tänään tuntuukin. Eteenpäin vaan vaikka mitä tapahtuisi ...ylämäkeä, alamäkeä .... sitä se elämä on!
Onneksi on ihanat olemassa ihanat ystävät ... vaikka te kaikki olettekin joskus aivan liian kaukana!
