Ulkona on harmaa, sateinen, kostea ja ihmeen lämmin ilma.
Sellainen tylsä syysilma. Olen jo useamman päivän miettinyt, että pitäisi aloittaa taas lenkkeily ja pitkät kävelylenkit, mutta aikaa ei ole ollut ja nyt kun aikaa ja halua olisi, ilmat haittaa.
Tai tänään meinasin kyllä mennä sateesta huolimatta metsään, mutta tähän olen jäänyt jumittumaan.
Palasin töihin viime viikolla. Onneksi ekalla työviikolla olin vain kaksi päivää töissä, pehmeä alku on vain hyväksi.
Töihin paluu ei kyllä tuntunut mukavalta, ei yhtään. En kyllä haluaisi jäädä pysyvästi kotiin ... Huomasin, että on parempi olla enemmän pois kotoa, tyttäret (ja mies) joutuvat silloin osallistumaan kotitöihn ja ajattelemaan muutakin kuin miten vaihtaa kanavia telkkarista tai mitä musaa soittattaa netistä.
Kotona ollessani kaikki olettivat, että kyllähän tuo äiti ne hommat hoitaa ... ja hoitaakin kun en jaksa kymmentä kertaa huomauttaa samasta asista ja saada sitten siitä lopulta riidan aikaiseksi.
Eli parempi vaan olla poissa kotoa.
Mutta Zagrebin reissun jälkeen on ollut taas niin vaikea tarttua arjesta kiinni. Tiedän kyllä miksi ... En ole tyytyväinen mihinkään tällä hetkellä! Ikävä myöntää, mutta näin se on!
En tykkää enää olla tuossa työpaikassa. Ihaninta ja kivointa siellä on lapset, lähimmät työkaverit ovat mukavia (silloin kun kaikki luistaa) ja tuemme toisiamme tiukoissa paikoissa ja yksityiselämässäkin. Mutta pomot ovat suoraan sanoen kieroja kuin .... Vaikka teemme rankkaa työtä ilman ylimääräisiä taukoja pienellä palkalla saamme välillä tuntea todella ilkeällä tavalla missä meidän paikkamme on. Eikä vastaan voi nikotella ... onhan niitä muita joita voi palkata meidän tilalle.
Mutta en voi ottaa loparia, koska tällä hetkellä olen ainoa joka tienaa meidän perheessä. Laskut pitää maksaa, ruokaa ostaa ja talvikin on tulossa ja sen mukana talvivaatehankinnat. Ja uudet silmälasitkin piti hankkia vielä tähän väliin!
Epävarmuus miehen tilasta suoraan sanoen inhottaa. Hänen pitäisi nyt hiljalleen soittaa ja tilata aika onkologille ja alkaa selvittämään jatkotoimenpiteitä, jos niitä yleensä tarvitaankaan. Yritän olla tukena ja annan hänen päättää itse mitä haluaa ja miten ja milloin (sillä enhän minä voin hänen puolesta mitään päättää, jokaisen on tehtävä omat päätökset), mutta joskus tuo saamattomuus ja periksiantaminen ottaa päähän.
En yksinkertaisesti enää jaksais tätä kaikkea :( Kälyn miehelläkin on syöpä, käly on kohta kanssa hermoromahduksen partaalla, apella on sydänvika eikä tiedä kuinka kauan enää hänkään jaksaa ja anoppi muuten vaan alkaa pimahtaa.
Tukea ei siis ole oleenkaan muulta lähisuvulta. Perheen pitäisi pitää yhtä, mutta tuntuu että kaikki ajattelevat vain omaan itseään ja samalla sulkeutuvat oman napansa ja ongelmiensa ympärille. Suomen sukulaiset ovat kaukana eivätkä todellakaan ymmärrä (tai eivät halua ymmärtää) meidän tilannetta.
Enemmän ymmärrystä ja kuunteluapua olenkin saanut ystäviltä ja sellaisilta henkilöiltä joilta sitä en olisi osannut edes odottaa.
Syksy alkoi ja sen mukana pitäisi alkaa koulutkin ja opiskelut. Mutte esikoinen ei näytä innostuvan ei sitten mistään. Tai kyllä hän haluaisi saada koulut käytyä, mutta valitettavasti meillä ei ole siihen rahaa. Hänellä ei ole nyt töitä eikä voi siten rahouittaa koulunkäyntiä itse eikä pelkästään minun palkalla kouluteta nuorta ja vielä elätetä perhettä. Eli tämä talvi menee taas tavallaan hukkaan ja ammatin saaminen siirtyy hamaan tulevaisuuteen.
Hänen olisi vaan löydettävä edes jonkinlainen työpaikka ettei aika kävisi pitkäksi ja tienaisi itselleen käyttörahaa. Jos mitää ei ala täältä löytymää, yksi vaihtoehto on hänellä on lähteä Suomeen piikomaan. Eli jos joku haluaa palkata hoonolla suomella puhuvan parikymppisen vaikka lasten hoitajaksi niin ottakaa yhteyttä;) Tai jos on muita hyviä ehdotuksia niin niitä voi laittaa spostilla tulemaan :)
Kaiken tämän sotkun lisäksi en ole tyytyväinen omaan itseeni!
Vaikka tunnen itseni voimakkaammaksi ja jollain tavalla varmemmaksi kuin vuosiin, samaan aikaan olen niin epävarma enkä uskalla hypätä kohti "tuntemattomaa" vaikka syvällä sisimmässäni tiedän sen olevan oikea ratkaisu. En uskalla riistäytyä irti tästä harmaasta arjesta missä en ole tyytyväinen ja kokeilla jotain uuttaa missä olisin aivan varmasti tyytyväisempi.
Annan muiden määrätä elämääni ja tekemistäni aivan liian paljon! Ja silloin kun sanon mielipiteeni tiukasti tai haluan tehdä asiat niin kuin minä haluan, synnyttää se vain riitaa tai kinaa.
Aika ajoin elämääni ilmestyy uusia ihmisiä jotka päästän liian lähelle itseäni. Tiedän etten saisi luottaa heihin liikkaa, mutta siitä huolimatta paljastan itsestäni heille aivan liikaa. Luatan heihin ja olen sillä hetkellä varma, että he jäävät elämääni edes jollain tavalla ... Mutta hetken kuluttua huomaan, että olen jäänyt taas pettyneenä yksin. Ehkä näillä ihmisellä on jokin tarkoitus elämässäni, mutta tällä hetkellä en ymmärrä miksi he ovat tulleet elämääni ja miksi he ovat siirtyneet kauemmaksi tai lähteneet kokonaan pois....
Eräs läheinen ystäväni sanoi eilen, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi ..."Jaksa haaveilla paremmasta ja saat sen" Mutta kun aika kuluu ja elämä tuntuu soljuvan aivan liian nopeasti ohi ....
.jpg)
