Silleen ja tälleen

Vettä on satanut kaatamalla pari päivää.

Eilen alkoi ja tänään jatkui ... Esteri oli päättänyt kaataa saavikaupalla vettä meidän niskaan.

Sen verran paljon kaatoi vettä, että onnistuin kastumaan töistä tullessa. Varpaat uivat kengissä ja sateenvarjosta tippui mukavasti vettä selkään. Välillä mietin heitänkö sateenvarjon jorpakkoon, mutta suojasi sentään päälakea täydeltä kastumiselta.

Olen juossut joka päivä miehen luona sairaalassa. Alkuviikon vierailut olivat leppoisia... mies odotti ulkona automaatista ostetun kahvin kera, istuskeltiin ulkona penkillä, juteltiin muiden potilaiden kanssa... Tunnin vierailu vierähtään ihmeen nopeasti ohi.

Lääkäri lupaili jo, että kyllä mies kotiutetaan viimeistään lauantaina....

Mutta toisin taas kävi! Eilen veriarvot olivat taas jostain syystä huonontuneet ja mies komennettiin taas "suljettujen ovien taakse". Kyllä taisi ottaa miestä päähän ... Ainakin itse olin hieman pettynyt, viikonlopun suunnitelmat menivät uusiksi.

Tänään suunnittelin meneväni taas sairaalaan, mutta miehen mielestä minun oli aivan turha lähteä kaatosateessa seikkailemaan keskustaan. Muutamien "tulen, et tule, tulen, et..." väittelypuheluiden jälkeen luovutin ja jäin kotiin. Tuntui kuitenkin inhottavalta ajatella, että hän on sairaalassa "yksin" ja minä täällä kotona. Mutta mies pärjäisi omien sanojensa mukaan yhden päivän näkemättä minua, olihan hänellä kirjoja luettavana ja radio seurana... Ja sairaanhoitajat pitivät kuulemma miehestä erittäin hyvää huolta;)

Olen siis vaan ollut koko iltapäivän tekemättä mitään järkevää. Pitää tunnustaa, että teki ihan hyvää olla kiirehtimättä mihinkään. Pariviikkoinen kiire töissä, juoksu kotiin ja sairaalassa käynnit väsyttävät vahvimmankin kulkijan. Ja siinä sivussa pitäisi vielä jaksaa seurustella tyttärien kanssa ja jollain tavalla pitää huushollia kunnossa. Onneksi esikoinen jaksaa olla "kotihengetär"... vahtii, että pikkusisko saa ruokaa suuhunsa ja paikat ovat edes jonkinlaisesssa järjestyksessä.

Näinä päivinä olen miettinyt tätä yksin oloa. 

Tavallaan en ole ehtinyt olla paljon yksin, suurin osa päivästä on mennyt töissä ja kiirehtimällä paikasta toiseen. 

Mutta illalla isoon sänkyyn kömpiessä alkaa miettimään mitä sitten tehdä, jos yksinolemisesta tuleekin osa tulevaisuutta? Miten siihen kaikkeen sopeutua? Miten me kolme perheen naista tulemme pärjäämään ...

Onneksi uni keskeyttää (ainakin vielä) kaikki nuo tuollaiset ajatukset ja mietteet. Ja onneksi nukun kuin tukki koko yön kunnes herätyskello ( tai kirkonkello) pärähtää soimaan. 

Ja vielä onnellisempi olen saadessani pieniä, välillä aivan arkisia viestejä teiltä ihanilta ystäviltä!

Ei väliä onko ystävä/kaveri kaukana Suomessa tai muualla maailmalla, lämmittää mieltä kun tietää jonkun ajattelevan meitä. Ystävien joukossa on niitä jotka ovat itse kokeneen saman missä me mennään nyt, tietävät miltä tuntuu olla yksin.

On heitä jotka tuntevat minut vuosikymmenien takaa lapsuudesta tai heitä kenen kanssa ollaan menty eikä meinattu teini-iässä ja aikuisuuden kynnyksellä...

Ja te kaikki "ulkomaansiskot/veljet"... te tiedätte miltä tuntuu olla muualla maailmalla elämän heitellessä laidasta laitaan...

Kiitos teille kaikille että olette!