Olen vähän levoton.
Jos voisin pyöritellä peukaloitani samalla kun naputtelen tätä, varmaan tekisin niin.
Mies oli tänään toista päivää kemoterapiassa. Toinen kuuri siis meneillään. Eilinen eka päivä meni hyvin kunnon pahoinvointilääkkeiden ansiosta. Tänään sai kai pienemmän annoksen, mutta ei kuitenkaan oksennellut. Illansuussa päiväunien jälkeen kuume alkoi nousta ja nousi melko reippaalla vauhdilla.
Tietenkään kotona ei ollut mitään kuumelääkettä joten rouva juoksi alamäkeä apteekkiin - joka onneksi on tuossa kilsan päässä - ja höyryten takaisin.
Pikasoitto omalääkärille saako antaa lääkettä, sen jälkeen soitto syöpäosastolle omille hoitajille jatkotoimenpiteitä kysellen.
Koska viime kemosatsin jälkeen miehen veriarvot heikkenivät ja joutui sairaalaan, kehoittivat menemään heti päivystävälle.
Soitto kälyn miehelle ja hän jätti tenniksen peluun kesken ja lähti kuskiksi. Olisin lähtenyt mukaan, mutta miehen mielestä ei meidän kaikkien tarvitse siellä turhan takia seistä ja odottaa, eihän minua päästettäisi kuitenkaan sisälle ensiapuun.
Nyt sitten odottelen täällä kotosalla ja "pyörittelen peukaloitani".
Onneksi nuo tyttäret ovat normaalisti hullulla tuulella ja onnistuvat pitämään mielialan jotenkuten normaalina.
Vaikka ei esikoisellakaan ole helppoa.... huomenna menee taas uudestaan papatestiin....
Viime aikona olen taas alkanut miettimään tätä meidän elämää....
Meillä on aina ollut normaalia perhe-elämää. Vaikka elettiin monia vuosia sodan "keskellä" saimme elää hyvää elämää. Eihän rahaa ole koskaan ollut liikaa, mutta miehellä oli hyvät tienestit ja taloa ollaan rakennettu ilman lainoja.
Tytöt ovat aina olleet tähän saakka todella terveitä, melko normaaleja ... mitä nyt esikoisen aikuistuminen on ollut melko vuoristorataa.... Kaiken kaikkiaan kuitenkin siedettävästi ovat kasvaneet.
Avioliitto on ollut kuin mikä tahansa avioliitto, on pitänyt kaikkea sisällään ja kaikkea on kestänyt, niin kuin sanotaan: hyvässä ja pahassa. Ja edelleen yhdessä parinkymmenen vuoden jälkeen.
Ja sitten yhtäkkiä mies sairastuu. Kaikki kääntyy ylösalaisin. Miten nyt eteenpäin?
Saa hoitoja, leikataan, seurataan tilannetta .... Mies käy töissä, tilanne tasaantuu, esikoinen temppuilee aikuistuessaan, minä yritän räpeltää eteenpäin kaiken keskellä ja jollain tavalla siinä sitten otan opikseni miehen sairastumisesta. Enää en välitä turhista eikä minua niin helposti heilautella...
Nyt mies lääkäreiden kehoituksesta on aloittanut kemoterapian, hyväkuntoisesta miehestä on tullut huonokuntoisempi ja vaikka halua & voimia ainakin välillä olisi tehdä töitä ei niitä niin vaan meinaa löytyä.
Esikoinen on rauhottunut ja nyt hänelläkin olisi halua tehdä töitä, mutta ei hänellekään meinaa löytyä mitään.
Nuorimmainen onneksi pysyy normaalijärkisenä (ainakin vielä nyt) ja hoitaa kouluhommansa ja muun elämänsä normaalisti...
Itselläni on onneksi töitä eikä sieltä niin vaan voi saada lopareita. Mutta kuten joka paikassa, yhdelle ihmiselle kasataan aina vain lisää hommia kysymättä jaksaako tai ennättääkö tehdä kaiken. Periaate on: Ole hiljaa, hoida hommat tai tilallesi löytyy joku muu!
Yhden ihmisen palkalla on vaikea elättää kolme aikuista ja yksi melkein aikuinen. Vaikka ei olisi lainoja niin kuukauden laskuihin menee suuri osa tienesteistä. Miten pärjäämme tulevaisuudessa?
Mietin tätä kaikkea ... miksi meillä kaikki on kääntynyt ylösalaisin? Mitä olemme tehneet väärin? Olenko ollut aikaisemmassa elämässä joku todella paha ihminen vai saanko nyt takaisin kaikki ne pahat teot mitä on tullut elämän aikana tehtyä?
Sanotaan, että kaikella mitä tapahtuu elämän aikana on tarkoituksensa.
Mutta tälläisellä hetkellä on vaikea nähdä tämän kaiken tarkoitus. Olen kyllä ottanut melko paljon opikseni miehen sairastumisesta ja olen valmis vielä muuttumaan, mutta miksi tuo kaikki muu?
Miksi esikoisen on pitänyt myös sairastua, miksi en voi löytää parempaa työpaikkaa missä viihtyisin ja millä voisin huoletta elättää muun perheen?
Miksi?
Lähetän viestin miehelle....
Odottelee keuhkokuvaa ja verikokeiden tuloksia, tuleeko kotiin vai jääkö sairaalaan yön yli, sitä en vielä tiedä...
Voi Anna, älä nyt itseäsi syytä. En usko sielunvaellukseen enkä siihen, että sairaudet olisivat pahojen tekojemme seurausta. Sairaudet ja muut vaikeudet ovat sinänsä seurausta siitä, että ensimmäiset ihmiset kääntyivät Jumalaa vastaan ylpeästi ja kuuntelivat mieluummin käärmettä eli Paholaista kuin Jumalaa.
VastaaPoistaSen sijaan oikeudenmukaisuus ei toteudu ollenkaan meidän elämässämme. Sairautta ja monenlaista kärsimystä tulee sekä niille, jotka tekevät hyvää, ja niille, jotka tekevät pahaa. Kärsimyksen ongelma on mysteeri, jota ei voi selittää. On vain suuria surullisia kysymyksiä.
Sinun kannattaisi lukea Raamatusta Psalmien kirjaa, jossa tavalliset ihmiset tykittävät Jumalalle tuskaansa, kipuansa ja vihaansa. Äitini kirjoittamasta hartauskirjasta voisi myös löytyä jotain lohdutuksen sanoja. Hän sairastaa jo kolmatta kertaa syöpää, muttei ole antanut vaikeuksille periksi.
Kipujen keskellä voit turvautua Jeesukseen, kipujen mieheen. On uskomatonta, että Jumala syntyi itse ihmiseksi, jotta hän voisi kokea meidän tavallisen elämämme kurjuutta ja tuskaa. Netistä löysin ortodoksisilta sivuilta tällaisen tekstin:
"Ristillä Jeesus siis tuli “kipujen mieheksi, sairaiden tuttavaksi”, josta profeetta Jesaja oli ennustanut. Hän oli ”hyljeksitty, ihmisten torjuma” ja ”Jumalan lyömä ja kurittama” (Jes.53:3-4). Hänestä tuli se, jolla ”ei ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet”. Hänen ulkomuodostaan tuli niin ”kammottavaksi runneltu, että tuskin häntä enää ihmiseksi tunsi” (Jes.52:14). Kaikki nämä messiaaniset profetiat tulivat täytetyiksi Jeesuksessa, kun hän riippui ristillä.
Lopun lähestyessä Hän itki: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" (Matt.27:46). Tämä itku osoitti Hänen täydellisen inhimillisen luonteensa. Hän oli kohdannut inhoa, hylkäämistä, iskuja, kärsimyksen ja kuoleman – Jumalasta vieraantumisen. Hän oli totisesti kipujen mies.
Kuitenkin on tärkeätä huomata, että Jeesuksen tuskan itku ei ollut merkki siitä, että Hän olisi menettänyt uskonsa Isään. Sanat, jotka hän huudahti, olivat psalmin 22 ensimmäisestä luvusta, messiaanisesta psalmista (Ps.22:2). Ensimmäinen osa psalmista ennustaa Messiaan tuskasta, kärsimyksestä ja kuolemasta. Toinen osa on ylistyslaulu Jumalalle. Se ennakoi Messiaan lopullisen voiton."
Jeesus lupasi kastekäskyssä, että hän on kanssamme joka päivä. Huokaile hänen puoleensa! Ja kerran taivaassa saat vastauksen kaikkiin kysymyksiisi. Voimia!
Elina, kiitos lohduttavasti viestistä. Olet aina jaksanut olla läsnä ja lähellä vaikka olet siellä kaukana.
PoistaSitä äitisi kirjaa olen lukenut aina silloin tällöin, nyt voisinkin sen taas ottaa vierelleni. Ja psalmit ovat tuttuja, jotenkin vielä suomeksi luettuna tuntuvat turvallisimmilta ja tutummilta kuin kroatiaksi :)
Täällä on ihania ja lohdullisia kirjoituksia. http://hiljaistaelamaa.blogspot.fi/
VastaaPoistaKäynkin aina välillä niitä lukemassa, kiitos kun vielä muistutit :)
PoistaJaksamista kaiken keskellä Anni! Lämmin halaus täältä yhdeltä töihin lähtevältä.
VastaaPoistaSyöpä, se ilkeä ja inhottava tauti, on mielestäni kuin Venäläinen ruletti. Jokun sen kuulan kalloonsa saa. Ei siinä kysellä oletko hyvä vai huono ihminen. Tai katsota, että minkäkainen tilanne tiellä juuri nyt on. Koko perheen elämään ja talous menee sekaisin.
VastaaPoistaSamalla viikolla kun minulle sanottiin, että näin on näreet, sanotiin miehelle myös, että työt loppuvat kuukauden kuluttua. Ei siinä ilosta hypitty silloin, eikä nytkään.
Vetää piinat kireälle, kaikilta.
Olin itse taas eilen hoidoissa, ja kun katselin niitä toisia potilaita, tuli taas niin kovin paha mieli. Osa oli jo kovin vanhoja ja näytii olevan muitakin sairauksia, vaikka muillaejakaa. Minä näytän olevan aina se nuorin, eikä tämä nyt ole ilman ongelmia mennyt.
Toivottavasti mieheisi ei saanut jotain tulehdusta. Pitää olla niin kovin tarkkana, että ei vaan napsi vahingosta kuumeetta alentavia lääkkeitä ja korkea kuume jää huomaamatta. Nämä sivuvaikutuset ovat kyllä välillä niin syvältä ja itsekkin olen maannut sairaalassa kahteen otteeseen.
Elämä ei todellakaan mene aina suunitelmien mukaisesti ja välillä tuntuu, että aina vain eteen heiteään uusia ongelmia. Kun yhden saa selvitettyä, niin lisää pukkaa. Mitään tasapuolisuutta tässä ei kyllä näytä olevan. Toiset valittavat uskomattoman pienistä asioista. Teksi mieli joskus vetää märällä rätillää naamaan, että hei herätkää!!!
Sinulle en osaa sanoa muuta kuin, että yritä kestää ja löytää voimia, jostakin. Onko se sitten auringoista nauttiminen, uiminen, puutarhan hoito jne? Mistä vaan saat edes hetkeksi hyvän olen tunteen. Iso halaus ja toivottavasti miehesi saan tämän hoitokerran kunnialla läpi ja veriarvot palautuvat normaaleiksi. Aivan liian tuttua!
Tsemppejä Anni.Olette saaneet jo niin pitkään elää tuon sairauden varjossa,mutta toivottavasti miehesi toipuu.Peukut pystyssä täällä.
VastaaPoistaVoi Anni, kaikella on tarkoitus,niin aina hoetaan vaikka talla hetkella se varmaan on todella turhauttavaa. Toivon hartaasti etta kaikki viela kaantyy parhain pain. Voimia Kukkulalle.
VastaaPoista