Welcome the sun!

Yleensä tähän aikaan kesästä (huomennahan on ensimmäinen varsinainen kesäpäivä) saa jo huokailla ja nautiskella auringon alla.

Tänä vuonna niin vaan ei ole!

Ei ole aurinkoa, ei ole lämpöä, ei ole mereltä tulevaa vienoa maestraltuulta joka vilvoittaa ihanasti rannalla makoilijoita... Ei ole mitään mikä edes hiukan vinkkaisi kesän olevan täällä!

Aurinko ja helle ovat Suomessa! Hilskutti sentään!!
Eihän nämä säähommat nyt näin pitäis mennä. Suomessa pitäisi olla nyt epävakaista ja ehkä välillä aurinkoista  juuri sen verran, että kevätjuhlia ja lakkiasia viettävät edes jotenkin tarkenisivat kevyissä kesäleningeissä.

Ja meillä täällä etelässä pitäis olla jo niin hellettä, että farkut olisi heitetty kaapin nurkkaan odottamaan syksyä ja ainoat kengät joita voisi edes ajatella olisivat varvastossut. 

Niin se pitäisi olla!!

Mutta elän toivossa ... kyllä se kesä tulee tännekin! 

Ehkä siitä tulee vain lyhyempi kuin yleensä, mutta varmaan sitäkin helteisempi.

Ja kesän mukana tulee kesäloma!! Ja loman mukana ne ihanat kiireettömät hetket rannalla ....
Ilman murheita, ilman kelloa ... sellainen raukea "hälläväliä" tunnelma.
Vain aurinkoa, lämpöä, hellettä, aaltojen loiskuntaa, sinistä merta niin kauas kuin silmä siintää....

Kyllä se vielä tulee .... tervetuloa aurinko!

Sataa sataa ropisee....

Ja niin tekee! Sataa ja sataa ja sataa!! Ja viluttaa!! 

Mittari näytti tänään vain +10 astetta. Kahvilla ja kaupassa käydessä tuntu, että sormet ja nilkat jäätyvät. Nyt en sentään ollut ilman sukkia, mutta kyllä kaivoin heti kotiin tultua villasukat jalkaan.

Villasukat... paras lämmityskeino... Tai niin no melkein paras ;)

Suomessa kuulemma nautitaan kauniista alkukesästä, mut me täällä palellaan. Muutama viikko sitten olin jo aivan innoissani helteistä ja heittelin lämpimiä vaatteita kaapin pohjalle. Mut nyt niitä saa kaivaa taas esille. 

Uskaltauduin valittamaan kylmää ilmaan ja paleltamista tuolla kylillä ja heti tietysti muutaman tutun piti huomauttaa, että: "no eihän sulla voi olla kylmä, kun olet Suomesta kotoisin! Olet tottunut viileisiin ilmoihin." 

Voi että kun toi ottaa päähän!! 

Minkä takia mun pitäis tykätä sateista ja kylmästä kelistä, jos olen Suomesta kotoisin?!?! Ehkä just niiden kylmien ja sateisten ilmojen takia halusin pois sieltä! Ja olen ollut jo niin kauan täällä, että olen tottunut siihen että toukokuussa aletaan jo vähentämään vaatteita ja joskus jopa käydään uimassa kesäkuun alussa.

Niin ja onhan tässä jo sen verran ikää, ettei yhtään haittaa auringon lämmittävä vaikutus luissa ja ytimmissä!

Sateiset ilmat tai ei, mies pääsi tiistaina kotiin sairaalasta.

Oikeastaan eivät enää tienneet pitäisikö hänen olla siellä vai voisiko päästää kotiin. Asian ratkaisi se, että eräs naispotilas odotti yksityishuoneeseen eristykseen pääsyä. 

Nyt mies on siis kotona, voi ihan hyvin. Kuka ei tiedä hänen olevan kipeä ei voisi edes kuvitella näin olevan. Ehkä vain paljas päälaki saattaisi antaa epäilystä jostain.
Miehen olisi pitänyt mennä verikokeeseen nyt loppuviikosta, mutta ei hänellä kuulemma ollut aikaa. Piti kuljettaa omaa isään lääkärissä ja käydä hammaslääkärissä ... Soittivat jo syöpäosastolta, että missäs mies on, lupasi mennä ensi viikolla verikokeiden tulosten kanssa.

Niin ... ja häneltä otetaan kai nyt sitten luuydinnäyte lonkasta!

Eivät tiedä miksi veriarvot ovat jatkuvasti niin huonot. Kun kuulin tuon luuydinnäytteen, alkoi heti mielessä liikkua vaikka mitä... 

Mutta mietitään niitä asioita sitten, kun niiden aika tulee.

Nuorimmainen paistaa lettuja lauantai-illan herkuiksi. Siispä lettua napaan! 

Vettä on satanut kaatamalla pari päivää.

Eilen alkoi ja tänään jatkui ... Esteri oli päättänyt kaataa saavikaupalla vettä meidän niskaan.

Sen verran paljon kaatoi vettä, että onnistuin kastumaan töistä tullessa. Varpaat uivat kengissä ja sateenvarjosta tippui mukavasti vettä selkään. Välillä mietin heitänkö sateenvarjon jorpakkoon, mutta suojasi sentään päälakea täydeltä kastumiselta.

Olen juossut joka päivä miehen luona sairaalassa. Alkuviikon vierailut olivat leppoisia... mies odotti ulkona automaatista ostetun kahvin kera, istuskeltiin ulkona penkillä, juteltiin muiden potilaiden kanssa... Tunnin vierailu vierähtään ihmeen nopeasti ohi.

Lääkäri lupaili jo, että kyllä mies kotiutetaan viimeistään lauantaina....

Mutta toisin taas kävi! Eilen veriarvot olivat taas jostain syystä huonontuneet ja mies komennettiin taas "suljettujen ovien taakse". Kyllä taisi ottaa miestä päähän ... Ainakin itse olin hieman pettynyt, viikonlopun suunnitelmat menivät uusiksi.

Tänään suunnittelin meneväni taas sairaalaan, mutta miehen mielestä minun oli aivan turha lähteä kaatosateessa seikkailemaan keskustaan. Muutamien "tulen, et tule, tulen, et..." väittelypuheluiden jälkeen luovutin ja jäin kotiin. Tuntui kuitenkin inhottavalta ajatella, että hän on sairaalassa "yksin" ja minä täällä kotona. Mutta mies pärjäisi omien sanojensa mukaan yhden päivän näkemättä minua, olihan hänellä kirjoja luettavana ja radio seurana... Ja sairaanhoitajat pitivät kuulemma miehestä erittäin hyvää huolta;)

Olen siis vaan ollut koko iltapäivän tekemättä mitään järkevää. Pitää tunnustaa, että teki ihan hyvää olla kiirehtimättä mihinkään. Pariviikkoinen kiire töissä, juoksu kotiin ja sairaalassa käynnit väsyttävät vahvimmankin kulkijan. Ja siinä sivussa pitäisi vielä jaksaa seurustella tyttärien kanssa ja jollain tavalla pitää huushollia kunnossa. Onneksi esikoinen jaksaa olla "kotihengetär"... vahtii, että pikkusisko saa ruokaa suuhunsa ja paikat ovat edes jonkinlaisesssa järjestyksessä.

Näinä päivinä olen miettinyt tätä yksin oloa. 

Tavallaan en ole ehtinyt olla paljon yksin, suurin osa päivästä on mennyt töissä ja kiirehtimällä paikasta toiseen. 

Mutta illalla isoon sänkyyn kömpiessä alkaa miettimään mitä sitten tehdä, jos yksinolemisesta tuleekin osa tulevaisuutta? Miten siihen kaikkeen sopeutua? Miten me kolme perheen naista tulemme pärjäämään ...

Onneksi uni keskeyttää (ainakin vielä) kaikki nuo tuollaiset ajatukset ja mietteet. Ja onneksi nukun kuin tukki koko yön kunnes herätyskello ( tai kirkonkello) pärähtää soimaan. 

Ja vielä onnellisempi olen saadessani pieniä, välillä aivan arkisia viestejä teiltä ihanilta ystäviltä!

Ei väliä onko ystävä/kaveri kaukana Suomessa tai muualla maailmalla, lämmittää mieltä kun tietää jonkun ajattelevan meitä. Ystävien joukossa on niitä jotka ovat itse kokeneen saman missä me mennään nyt, tietävät miltä tuntuu olla yksin.

On heitä jotka tuntevat minut vuosikymmenien takaa lapsuudesta tai heitä kenen kanssa ollaan menty eikä meinattu teini-iässä ja aikuisuuden kynnyksellä...

Ja te kaikki "ulkomaansiskot/veljet"... te tiedätte miltä tuntuu olla muualla maailmalla elämän heitellessä laidasta laitaan...

Kiitos teille kaikille että olette!

Letter from a Mother to a Daughter

Letter from a Mother to a Daughter: 
"My dear girl, the day you see I’m getting old, I ask you to please be patient, 
but most of all, try to understand what I’m going through. 
If when we talk, I repeat the same thing a thousand times, don’t interrupt to say: “You said the same thing a minute ago”... Just listen, please. Try to remember the times when you were little and I would read the same story night after night until you would fall asleep. 
When I don’t want to take a bath, don’t be mad and don’t embarrass me. Remember when I had to run after you making excuses and trying to get you to take a shower when you were just a girl? 
When you see how ignorant I am when it comes to new technology, give me the time to learn and don’t look at me that way... remember, honey, I patiently taught you how to do many things like eating appropriately, getting dressed, combing your hair and dealing with life’s issues every day... 
the day you see I’m getting old, I ask you to please be patient, but most of all, try to understand what I’m going through. 
If I ocasionally lose track of what we’re talking about, give me the time to remember, and if I can’t, don’t be nervous, impatient or arrogant. Just know in your heart that the most important thing for me is to be with you. And when my old, tired legs don’t let me move as quickly as before, give me your hand the same way that I offered mine to you when you first walked. 
When those days come, don’t feel sad... just be with me, and understand me while I get to the end of my life with love. I’ll cherish and thank you for the gift of time and joy we shared. 
With a big smile and the huge love I’ve always had for you, I just want to say, I love you... 
my darling daughter."

Sairaalakeikka osa 2

Mies on ollut nyt keskiviikosta saakka sairaalassa.
Tiistaina päästivät sieltä päivystyksestä kotiin ja keskiviikkoaamuna meni päiväsairaalaan normaalisti verikokeisiin ja katsomaan saako sen kolmannen päivän kemon.
Mutta siellä odotellessa kuume nousu, mutta  ei mitenkään hälyttävästi. Lääkäri sanoi, että voisi mennä kotiin, mutta mies pisti hanttiin. Hän ei lähde mihinkään ennen kuin on ihan varma ettei kuume nuose enempää.
Iltapäivällä pääsi sitten osastolle ja kun menin viemään vaatteita ym, mies tärisi horkassa ... kuume nousi tunnin sisällä neljäänkymmeneen!

Ekan yön oli muiden kanssa osastolla ja kuumeen laskettua hieman mieskin oli tyytyväinen, kun sai olla muiden miesten kanssa samassa huoneessa. Helpompaahan se on kun voi jutella ja naureskella samassa tilassa olevien kanssa. Ja vielä ikkunastakin oli mukavat maisemat.
Iltapäivällä lääkärit tuumasivat, että on kai parempi siirtää mies taas eristykseen ettei saa mitään ylimääräistä. Siitä saakka hän on ollut taas yksin huoneessa, huoneessa mistä ei näe ulos eikä siellä toimi telkkari!
Ekat päivät meni ihan tiputuksessa ja maatessa, nyt parina päivänä nesteitä on annettu vähemmän mutta liikaa ei ole päässy liikkumaan.
Kun menen käymään siellä, joudun pukeutumaan vihreään "sammakkoasuun" ja istun huoneen toisella puolella. 

Kävin tänään äitienpäivänä siellä, vein leivoksen ja syötiin yhdessä. Koko viikon mies on ollut kevyellä ruokavaliolla, mutta eilen sai jo syödä normaalisti. Naureskeltiin ja juteltiin, vaikutti ihan hyvän oloiselta.
Nyt vähän aikaa sitten soitti eikä voinut jutella loppuun asti. Mies murtui.....
Mitä järkeä kuulemma on jatkaa, kun ei tiedä auttaako... Rahat on loppu ja aikoo myydä musavehkeitään, ei hän kuitenkaan niitä enää tarvitse. Ja autonkin voisi myydä, lainattaan sitten isoisän autoa kun hänkään ei voi enää kohta ajaa ikänsä puolesta....
Ja mä taas yritän kannustaa ja kuunella ja jaksaa... Pakkohan se on!

Ehkä huomenna on parempi päivä jos vaikka pääsee kotiin. Tuolla kylänraitilla jutellessa murheet häviää edes vähäksi aikaa taka-alalle.

Miksi?

Olen vähän levoton.
Jos voisin pyöritellä peukaloitani samalla kun naputtelen tätä, varmaan tekisin niin.

Mies oli tänään toista päivää kemoterapiassa. Toinen kuuri siis meneillään. Eilinen eka päivä meni hyvin kunnon pahoinvointilääkkeiden ansiosta. Tänään sai kai pienemmän annoksen, mutta ei kuitenkaan oksennellut. Illansuussa päiväunien jälkeen kuume alkoi nousta ja nousi melko reippaalla vauhdilla.
Tietenkään kotona ei ollut mitään kuumelääkettä joten rouva juoksi alamäkeä apteekkiin - joka onneksi on tuossa kilsan päässä - ja höyryten takaisin.
Pikasoitto omalääkärille saako antaa lääkettä, sen jälkeen soitto syöpäosastolle omille hoitajille jatkotoimenpiteitä kysellen.
Koska viime kemosatsin jälkeen miehen veriarvot heikkenivät ja joutui sairaalaan, kehoittivat menemään heti päivystävälle.
Soitto kälyn miehelle ja hän jätti tenniksen peluun kesken ja lähti kuskiksi. Olisin lähtenyt mukaan, mutta miehen mielestä ei meidän kaikkien tarvitse siellä turhan takia seistä ja odottaa, eihän minua päästettäisi kuitenkaan sisälle ensiapuun.

Nyt sitten odottelen täällä kotosalla ja "pyörittelen peukaloitani".
Onneksi nuo tyttäret ovat normaalisti hullulla tuulella ja onnistuvat pitämään mielialan jotenkuten normaalina.
Vaikka ei esikoisellakaan ole helppoa.... huomenna menee taas uudestaan papatestiin....

Viime aikona olen taas alkanut miettimään tätä meidän elämää....

Meillä on aina ollut normaalia perhe-elämää. Vaikka elettiin monia vuosia sodan "keskellä" saimme elää hyvää elämää. Eihän rahaa ole koskaan ollut liikaa, mutta miehellä oli hyvät tienestit ja taloa ollaan rakennettu ilman lainoja.
Tytöt ovat aina olleet tähän saakka todella terveitä, melko normaaleja ... mitä nyt esikoisen aikuistuminen on ollut melko vuoristorataa.... Kaiken kaikkiaan kuitenkin siedettävästi ovat kasvaneet.
Avioliitto on ollut kuin mikä tahansa avioliitto, on pitänyt kaikkea sisällään ja kaikkea on kestänyt, niin kuin sanotaan: hyvässä ja pahassa. Ja edelleen yhdessä parinkymmenen vuoden jälkeen.

Ja sitten yhtäkkiä mies sairastuu. Kaikki kääntyy ylösalaisin. Miten nyt eteenpäin?
Saa hoitoja, leikataan, seurataan tilannetta .... Mies käy töissä, tilanne tasaantuu, esikoinen temppuilee aikuistuessaan, minä yritän räpeltää eteenpäin kaiken keskellä ja jollain tavalla siinä sitten otan opikseni miehen sairastumisesta. Enää en välitä turhista eikä minua niin helposti heilautella...
Nyt mies lääkäreiden kehoituksesta on aloittanut kemoterapian, hyväkuntoisesta miehestä on tullut huonokuntoisempi ja vaikka halua & voimia ainakin välillä olisi tehdä töitä ei niitä niin vaan meinaa löytyä.
Esikoinen on rauhottunut ja nyt hänelläkin olisi halua tehdä töitä, mutta ei hänellekään meinaa löytyä mitään.
Nuorimmainen onneksi pysyy normaalijärkisenä (ainakin vielä nyt) ja hoitaa kouluhommansa ja muun elämänsä normaalisti...
Itselläni on onneksi töitä eikä sieltä niin vaan voi saada lopareita. Mutta kuten joka paikassa, yhdelle ihmiselle kasataan aina vain lisää hommia kysymättä jaksaako tai ennättääkö tehdä kaiken. Periaate on: Ole hiljaa, hoida hommat tai tilallesi löytyy joku muu!
Yhden ihmisen palkalla on vaikea elättää kolme aikuista ja yksi melkein aikuinen. Vaikka ei olisi lainoja niin kuukauden laskuihin menee suuri osa tienesteistä. Miten pärjäämme tulevaisuudessa?

Mietin tätä kaikkea ... miksi meillä kaikki on kääntynyt ylösalaisin? Mitä olemme tehneet väärin? Olenko ollut aikaisemmassa elämässä joku todella paha ihminen vai saanko nyt takaisin kaikki ne pahat teot mitä on tullut elämän aikana tehtyä?
Sanotaan, että kaikella mitä tapahtuu elämän aikana on tarkoituksensa.
Mutta tälläisellä hetkellä on vaikea nähdä tämän kaiken tarkoitus. Olen kyllä ottanut melko paljon opikseni miehen sairastumisesta ja olen valmis vielä muuttumaan, mutta miksi tuo kaikki muu?
Miksi esikoisen on pitänyt myös sairastua, miksi en voi löytää parempaa työpaikkaa missä viihtyisin ja millä voisin huoletta elättää muun perheen?
Miksi?

Lähetän viestin miehelle....
Odottelee keuhkokuvaa ja verikokeiden tuloksia, tuleeko kotiin vai jääkö sairaalaan yön yli, sitä en vielä tiedä...

Kirkonkellojen kuminaa

Tänä aamuna heräsin taas kerran kirkonkellojen kuminaan.

Yleensä en kyllä herää siihen vaikka soivatkin joka aamu. Olen jo sen verran tottunut kolinaan ja kilinään ettei se häiritse vaikka makuuhuoneemme on sopivasti kirkkoon päin ja ikkuna on aina auki.

Nyt tänä sunnuntaina kellot soivat vaan normaalia kauemmin ja olisin voinut heittää tyynyllä sitä henkilöä joka painoi soittonappulaa. Aivan kuin olisi jäänyt nojaamaan siihen nappulaan ja kellot vain kalkattivat ja kalkattivat!

Sitten muistinkin, että kahdeksalta aamulla alkoi kolmasluokkalaisten "ensimmäinen ehtoollinen" tai "ensimmäinen rippi". Valkopukuiset enkulit saivat ensimmäisen ehtoollisen ja ottivat taas yhden askeleen eteenpäin katolisessa uskossa.

Tässä teille näyte kellojen kuminasta ja kalkatuksesta. 

Löysin videon vanhasta blogista:

Kirkonkellojen kuminaa

"Älä tule paha tomaatti, tule tule hyvä tomaatti"

Tulihan se homma hoidettua!!

Kasvimaa käännetty ja tomaatintaimet ja siemenet maassa. Pitää ottaa ihan iisisti ja ilman stressiä niin hommatkin luistaa. Yhtenä päivänä vähän enemmän, toisena sitten pikkasen kevyemmin.

Rahat on kyllä ihan lopussa (palkkapäivä vasta ensi viikolla), mutta onneksi saatiin muutaman tomaatin taimi ja lisää salaatin-ym siemeniä ostettua. Tilaa jäi vielä, mutta vastahan nämä kesäkelitkin on alkamassa. Lisäisen sinne hiljalleen kukkia ja kaikkea muuta mukavaa.

Nuo heitteelle jätettyjen bambunoksien tarkoitus olisi estää kissojen mullanmönkimiset. Katsotaan miten auttaa. Yleensä niillä on tapana mennä tekemään asioitaan juuri tuoreeseen, vastakäännettyyn multaan. Mikähän into siinäkin on!!

Meillä on näitä "kasvimaaterasseja" on neljässä tasossa. Aikaisemmin pidettiin kaikissa neljässä kasvimaita ja kasvamassa oli vaikka mitä. mutta nyt vuosien varrella olemme jättäneet vain kaksi varsinaiseen kasvimaakäyttöön. 

Minulla on tämä yksi ja anopilla omani yläpuolella oma. Eihän siitä tulisi mitään, jos joutuisimme hoitamaan yhdessä samaa kasvimaata! Välillä jo kahdenkerroksenväellä meinaa mennä kasvit solmuun;)

Anoppi antaa kaikkien kasvien kasvaa sulassa sovussa, ilman että erittelee ruohot salaateista. Itse pidän enemmän suorista linjoista (isän opissa kun on joutunut olemaan koko lapsuuden) vaikka etelän mentaliteetti ja tavat ovat tarttuneet jopa omaan kasvimaakulttuuriini.

Tänäkin vuonna heittelin salaatin siemeniä vapaasti ryhmiin ja väliin pistin muutaman kukkasen silmäniloksi ... ja huonojen hyönteisten hävittäjiksi.

Nyt vaan pitää toivoa, että kasvit kasvaa ja aurinkoa & vettä tulee olemaan riittävästi molempia.

"Älä tule paha ... tomaatti, tule hyvä tomaatti! :)