Yksinoloa

Kävin keräämässä kulhollisen ihania, mehukkaita, makeita viikunoita.
Ulkona alkoi jo hämärtää ja kosteus oli käden kosketeltavaa. Aivan kuin oltaisiinä keskellä monsuuniakautta, lämpötila korkealla ja minä hetkenä hyvänsä raskaat pilvet saattavat heittää päälle kunnon sadekuuron.

Kiersin ympäri tonttia... vieraspuolen terassilta keräsin viikunat, ylimmäisellä tasolla aivan kirkon tornin alla kävin tarkistamassa kaki-hedelmien kypsymistä. Ylätasoilta pitäisi taas ajaa nurmikko ja rosmariinipensaat ovat pääseet aivan liikaa villyyntymään. Niin paljon olisi tehtävää ja niin paljon joudun tekemään yksin...

Olen ollut tämän viikon yksin.
Tai vastahan tässä on mennyt vajaat neljä päivää. Mutta sekin tuntuu jo melko pitkältä ajalta.
Molemmat tytöt ovat matkoilla, aivan eri suunnissa. Toinen idässä mantereella, toinen lännessä saaressa.
Olen aina pitänyt jollain lailla yksinolosta, se ei ole koskaan ollut mikään kauhea tabu. Varsinkin niistä harvoista omista hetkistä nautin silloin aikaisemmin, kun tuntui että mies ja lapset olivat aina kotona eivätkä menneet minnekään ilman minua. Silloin osasin nauttia niisä oikein toden teolla.

Nyt tämä yksinolo on tavallaan pakollista. Pakollista siinä mielessä, ettei miestä enää ole enkä voi pakottaa tyttöjä olemaan kanssani koko aikaa kotona. Heidän on päästävä menemään ja nauttimaan elämästä ja kesästä, oli tilanne mikä tahansa.
Yksinolossa saattaa olla jotain kiehtovaa ja nautinnollista, saa tehdä mitä haluaa ja miten haluaa. Yleensä siinä vaan käy niin, että suunnittelen tekeväni vaikka mitä, mutta lopulta huomaan etten saanut mitään aikaiseksi.
Nyt olen antanut itselleni luvan olla niin kuin sillä hetkellä tuntuu. Ja on tuntunut siltä etten halua tehdä mitään "järkevää" tai tärkeää.
 Jos ilmat olisivat helteiset, olisin varmasti mennyt rannalle. Mutta nyt parina päivänä on sadellut ja mieliala on ollut vähän sen mukainen.... Töiden jälkeen olen vain ollut.... Nostanut ensin jalat sohvan laidalle ja levännyt hetken; syönyt ehkä jotain mikä on melkein heti valmista, enhän ole jaksanut kokkailla itselleni mitään suurta ja monimutkaista ateriaa. Laittellut tavaroita omille paikoilleen ja suunnitellut silitysurakan aloittamista.... Kävellyt ympäri taloa mukamas etsien jotain, mutta oikeastaan vain laahustanut huoneesta huoneeseen etsien jonkinlaista lohdutusta.... jotain millä saisin tyhjän ja onton olon pois...
Suurin osa ajasta on kuitenkin kulunut joko netissä tai omien valokuvien parissa ja ennen nukkumaan menoa jotain hömppäsarjaa katsoen.

Yksinolossa on se hyvä puoli, että joutuu kuuntelemaan omia ajatuksi, omia mietteitä. Kuulostella omaa itseään... miltä tuntuu ja antaa tunteiden tulla pinnalle, käydä läpi arkoja aiheita... Muistella menneitä ja haaveilla tulevaisuudesta.

Ja kun on viettänyt muutaman päivän vetäytyneenä omaan itseensä on ihana palata ihmisten pariin, antaa auringon taas lämmitää ja hymyn piristää mieltä.

Lesken käyttäytymisohjeet

Onko olemassa jonkinlainen käyttäytymissääntö leskille?
Pitäisikö minun käyttäytyä jotenkin tietynlaisesti nyt kun olen jäänyt yksin, leskeksi?
Tulisko muuttaa käyttäytymistä muita ihmisiä kohtaan? Etenkin sukulaisia kohtaan?

Luulin, ettei sellaisia sääntöjä ole. Olen ainakin omasta mielestäni käyttäytynyt ja toiminut niin kuin aina ennenkin. En ole yhtään sen enempää laiminlyönyt ketään kuin aikaisemmin. Enkä ole nyt yltiöpäisesti ängennyt suuriin joukkoihin ja ollut suuna päänä. Olen ollut oma itseni ja yrittänyt oppia kestämään suru ja yksinäisyys.

Tänä aamuna sain kuitenkin viestin läheiseltä sukulaiselta, että meidän pitäisi sopia "pravila ponašanje" käyttäytymissäännöistä.
Jäin suu auki lukemaan viestiä. Mitä? Olenko tehnyt jotain sopimatonta, sellaista mitä ei saisi missään nimessä tehdä. Olenko nyt tuomittu syntisenä maanpakoon vai peräti jonnekin manalan maille?
Vai onko kysymyksessä vain se miten minun (ja tyttärieni) tulisi nyt käyttäytyä lähisukulaisten kanssa?
Pitääkö meidän sopia vierailuajat ja milloin kukakin saa vierailla haudalla?
Vai pitäisikö  minun nyt alkaa juosta joka ainoa päivä anoppilassa ja laitta kälylle tyhjänpäiväisiä viestejä?
Mitä tuo tarkoittaa?????

Itselläni on pienen pieni aavistus mistä tämä kaikki johtuu... varmasti siitä koska olen ollut vastuuntunnoton äiti, vanhempi ja päästänyt esikoiseni muille maille ja nyt sen takia mies on kääntynyt sataviisikymmentä kertaa haudassaan eikä saa rauhassa istua pilven reunalla.
Jonkun pitää nyt minulle pitää puhuttelu ja ottaa ohjakset käteen. Enhän osaa käyttäytyä ilman miestä. Onhan se vaarallista ja vastuuntunnotonta, jos minulla on omat mielipiteeni elämästä ja miten jatkaa elämää eteenpäin.

Tai ehkä sen takia, koska en pakottanut itseäni enkä tyttäriäni muistomessuihin ensimmäisen kuukauden jälkeen enkä 40 päivän muistomessuun. (Tiedän täysin mitä mies ajattelin niistä messuista...rahat menevät vain papin taskuun, eihän muistamisesta ja rukoilusta pitäisi maksaa.)
Tai ehkä sen takia, koska en mene haudalle joka päivä ja jätin hautakiven tilauksen anopin hommaksi kertoen kuitenkin oman ja tyttärien mielipiteen asiasta....
Mutta ehkä olen tehnyt kaikkein pahimman virheen...
Olen yrittänyt olla onnellinen ja iloinen tämän kahden kuukauden aikana.
Hetkittäin se on jopa onnistunut.
Olen käynyt konserteissa, juonut olutta yleisellä paikalla, istunut kahvilassa, jopa nauranut ja itkenyt ihmisten seuratessa. Viettänyt yön keskellä niittyä vieraiden ihmisten kanssa katsellen tähtitaivasta ja kuunnellen rumpujen huumaavaa soitantaan.

Vastasin viestiin, etten ole mielestäni muuttunut enkä ymmärrä mitä sillä saamallani viestillä tarkoitetaan.
Olen sama itseni, hyväksyn ihmiset sellaisina kuin ovat huolimatta siitä mihin uskovat, missä asuvat tai ketä rakastavat. Pidän huolen omista asioista enkä mielestäni tunge nenääni muiden reviireille.
"Ei asialla ole kiirettä, meidän tulisi vain keskustella asioista." Ahaaa.... ehkä tästä tulee erittäin mielenkiintoinen keskusteluhetki. Ehkä saan nyt vihdoinkin selkeät käyttäytymisohjeet koskien tyttärieni elämää ja omaa tulevaisuuttani.
Mutta ehkä ennen sitä keskusteluhetkeä saatan juoda huolettmasti muutaman oluen ja kääntää miehen kuvan ylösalaisin..... varmuuden vuoksi.

Viisi viikkoa

Viisi viikkoa kulunut.
Viisi viikkoa ilman aviomiestä.
Viisi viikkoa kolmestaan tyttöjen kanssa totutellen uuteen elämään.

Viiteen viikkoon on mahtunut niin paljon surua, kyyneleitä, kiukkua, vihaa, tunteenpurkauksia, katkeruutta... mutta myös iloa, naurua, ystäviä, hyviä hetkiä, vieraita.
Viitenä viikkona mieliala on vaihdellut laidasta laitaan. Hetken on tuntunut hyvältä ja toisena hetkenä haluaisi paeta kaikkea tätä eikä uskoa todeksi.

Viitenä viikkona olen käynyt haudalla sytyttämässä kynttilöitä. Joskus joka päivä, joskus joka toinen. On vain vaikea uskoa, että mies on siellä haudassa. Aivan kuin olisi jossain muualla... sairaalassa, matkoilla, soittokeikalla ja hän tulee taas kotiin.
Viitenä viikkona olen niin monet kerran tarttunut kännyyn ja aikonut soittaa miehelle kysyäkseni jotain. Mutta sillä samalla sekuntisadasosalla mahanpohjassa on kouraissut.... eihän hän enää kuitenkana vastaisi....

Viitenä viikkona olen tyhjentänyt miehen kaappeja, seisonut ikkunan edessä tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen, muistellut menneitä ... niitä hyviä, rakkaita hetkiä ja niitä ikäviä jotka haluaisi unohtaa ja työntää pois mielestä.
Viitenä viikkona olen joutunu hoitamaan ja tekemään asioita joita en olisi ikinä uskonut joutuvani tekemään.
Viisi viikkoa olen joutunut selviytymään yksin ilman toisen lähelläolevan aikuisen apua.
Viisi viikkoa olen ollut melko hiljaa kotosalla, höpöttelemättä sitä ja tätä arjen touhuja tehdessä.
Viisi viikkoa on sängyn toinen puolisko loistanut tyhjänä.
Viisi viikkoa olen sen kuitenkin pedannut niin kuin aina ennenkin.
Viisi viikkoa...

Viiteen viikkoon on mahtunut kaikesta surusta huolimatta iloja ja mukavia hetkiä.
Viitenä viikkona lähelläni on ollut rakkaita sukulaisia, ystäviä... lähellä ja kaukana.
Viitenä viikkona olemme tyttöjen kanssa viettäneet aikaa yhdessä... itkien, nauraen, hölmöillen.

Viisi viikkoa...
Edessä on vielä monta viittä viikkoa, uusi elämä, uudet tavat, uudet ihmiset...

Rakas mieheni lähti viimeiselle matkalle 22.6.2014.
Nyt hänen on parempi olla ja musisoi kavereiden kanssa pilvien päällä samalla meitä vahtien.

Nuku hyvin rakas :(

Vain tahroja paperilla, älä siis suutu
Ei niistä asiat miksikään muutu
Ei se että meillä oli retkemme, eikä se että meillä oli hetkemme
Voi tuuli kylmästi kutittaa selkää, se eteenpäin työntää, älä siis pelkää
Älä huoli siitä, sillä meillä oli retkemme, aa aa aa..
Vain muista, että meillä oli.. hetkemme

Hyväksy ja toivo parempaa

Tästä pitäisi päästäkin eteenpäin.
Mutta miten?

Meille ei tapahdu mitään, tasaisen tylsää joka päivä.
Emme käy missään (paitsi minä töissä), meillä ei käy kukaan (ai niin, kävihän meillä perinteinen jokavuotinen suomikesävieras moottoripyörällään)...
Päivät kuluu kukkulan laella töiden ja kodin välillä ja kotona sohvan ja keittiön välillä.
Mies makaa sohvalla kaiket päivät. Ei sen takia, että olisi laiska vaan kuumeilun takia.
Aamulla kuumetta ei ole, päivän kuluessa kuume alkaa kohota ja illalla saatetaan olla huippulukemissa.
Ja näin melkein joka päivä.

Kesäkin antaa odottaa itseään. Nytkin välillä sataa, välillä aurinko yrittää pilkistää pilvien takaa onnistumatta siinä.
Kesän tulon kyllä huomaa siitä, että koululaisilla on enää neljä viikkoa koulua. Neljä viikkoa aikaa yrittää kohottaa ja parantaa arvosanoja. Onnistuuko siinä ... se onkin eri asia.
Mutta yritän hyväksyä senkin asian.

Musta on alkanut kehittyä hyvä asioiden hyväksyjä. Ne on niin kuin on, joitakin asioita ei vaan voi muuttaa. Ainakaan sellaisia mitkä ei suorastaan kosketa minua.
En voi parantaa miestä enkä voi poistaa kuumeilua. Voin vain toivoa parempaa ja hyväksyä tilanteen.
En voi päntätä tietoa nuorimmaisen päähän vaan voin vain hyväksyä sen ettei hän ole kaikkien innokkain opiskelija eikä täyden kympin oppilas. Voin vain toivoa, että opettajilla ja proffilla on empatiaa ja ymmärtämystä nuorta kohtaan ja hyväksyä taas se jos sitä heillä ei ole.
Voin toivoa esikoiselle edes kesähommia, mutta voin taas vain hyväksyä sen, ettei nuorilla ole täällä paljon mahdollisuuksia työllistää itseään.

Asiat on nyt vaan näin. Pakko hyväksyä ja toivoa parempaa.

Kuukausikatsaus

Kuukausi vierähtänyt viime postauksesta ja vaikka mitä tapahtunut sinä aikana.

Mies sai sädehoidot ohi ja vietti siinä välissä vielä synttäreitäkin.
Yleensä hän tuli joka viikonloppu kotiin, mutta koska hoidot jatkuivat vielä kuudennelle viikolle meninkin minä puolestani Zagrebiin ja vietettiin viikonloppu siellä.
Tytöt olivat iloisia, kun vanhemmat oli poissa edes pari päivää ja minä olin todella iloinen päästessäni vähän pois kotiympyröistä ja pääkaupunkiin.

Ilma oli mitä ihanin sinä viikonloppuna, juuri oikea kaupunkikierrosta varten.
Perjantaina miehellä oli kyllä kuumetta hoitojen jälkeen, mutta lauantaina jaksoi lähteä minun opastamalle kierrokselle.
Naurettiin, että suomalainen näytteli paikalliselle kaupunkia. Olen vaan tainnut minä kierrellä tuolla enemmän kuin mies.

Pidän todella paljon Zagrebista, jollain tavalla kaupungista tulee Helsinki mieleen. Keskusta ei ole liian iso, kaikki tärkeimmät nähtävyydet ovat kävelymatkan päässä, on uutta ja vanhaan.
Ja kaikkein mukavin paikka on Zagrebin vanha osa "gornji grad"... ihania pikku katuja, vanhoja rakennuksia ja valinnan varaa kahvilaterasseissa. Siellä voisin viettää aikaa ennemmänkin.

Kevät tuntui tulevan todella aikaisin tänä vuonna.
Vai olenko vain unohtanut miten on ollut edellisvuosina....
Sireenit kukkivat, joka puolella tuoksuu kesän tuoksut, puut vihertää...

 

















Joinakin päivinä (ja etenkin sireenikimppua tuoksutellessa) on tullut mieleen Suomen kesä. On tuoksunut samalta kuin Suomessa alkukesästä.... nurmikko vihertänyt, kärpäset pörisseet ja iltasella savupiipuista tulevat savun haju on tuonut mieleen rantasaunan lämmityksen.

Kaiken kiireen ja kevätihastelujen keskellä nuorimmainen onnistuin hajoittamaan kännystään kuvaruudun.
Tai ei itse hajoittanut vaan känny oli iltamenoissa ollut pikkulaukussa ja joku oli jotenkin onnistunut nojailemaan laukkuun.
Pienen panikoinnin jälkeen (ja rahankeruun) känny vietiin huoltoon ja muutaman päivän päästä tytär sai korjatun koneen takaisin ja äidin kukkaro oli sata euroa kevyempi.
Vannotin pitämään parempaa huolta puhelimestaan tai joutuu olemaan vuoden ilman kännyä!

Viikko sitten vanhenin taas vuoden ja muutaman vuoden kuluttua pitäisi viettää kai pyöreitä vuosia.
Tai voihan sellaiset synttärit jättää juhlimatta ja unohtaa vuodet.
Nytkin melkein järkytyin, kun älysin kuinkan vanha olenkaan! Onneksi en tunne itseäni niin vanhaksi, joskus ehkä pitäisi käyttäytyä järkevämmin ja aikuismaisemmin mutta kun se on niin tylsää.

Mansikkakausi alkaa olla parhaimmillaan juuri synttäreitteni aikaan. Vielä on tarjolla ulkomaisia mansikoita, mutta näinä päivinä kotimaisia mansikoita alkaa saada toreilta.
Kyllä nämä ulkomaisetkin käyvät kakkuihin ja suuhun pistettäväksi, en ole liian ronkeli niiden suhteen, kunhan tuoksuu ja maistuu mansikalta.

Pitkäperjantai pitäisi viettää rauhallisesti tekemättä mitään suurempia hommia. Mutta kun täällä pitkäperjantain on tavallinen arkipäivä, mies ja raksakaveri päättivät käyttää hyväksi miehen hyvää vointia ja kaunista ilmaa.

Eilen illalla mies meinaan teki kuolemaa, mahaan&muualle koski todella paljon, olin jo valmis sairaala reissuun. Mutta tänä aamuna kivut olivat poissa ja mieli parempi.
Miehellä tuo kuumeilu ja vatsakivut ovat todella ailahtelevia. Viime viikonloppuna synttäreitäni vietettiin kuumemittarin ja viileiden kääreiden kanssa ja valmiina menemään sairaalaan, tänään olo on tosiaan ollut mitä parhain.

Luulin, että tekevät hommia vain ulkona, mutta tuollainen reikä ilmestyikin vieraspuolen ulkoseinään.
Alhaalta kellarista piti vetää pizzauunin savupiippu yläterassille ja mies päättikin saman tien, että vierasmajaan tulee hormi pientä kaminaa varten.
Vielä on muutama viikko aikaa tehdä hommat loppuun ennen kuin ensimmäinen vieras saapuu.

Huomenna pitää tehdä hiljalleen pääsiäisaterialle valmisteluja ja värjätä ne munatkin.
Nämä munat ovat hieman kärsineet pitkällä matkalla, mutta maku on varmaan yhtä makea kuin ennenkin.
Juuri sopiva suupala sunnuntaiselle pääsiäisaamupalalle :)

Spring

Lempparikukkia kevään kunniaksi maljakossa.
Helmihyasintit ovat niin ihania. Kun kaikkialla kukkiia keltaisia narsisseja ja hedelmäpuissa helmeilee valkoisen ja vaaleanpunaisen eri sävyt, helmihyasinttien mahtava sininen sävy loistaa kauas.
Muistan miten Suomessa oman kotipihan kukkapenkissä niitä oli rivissä ja heti kun aurinko alkoi lämmittää riittävästi, pienet siniset pallukat alkoivat työntyä esille mullan alta.

Koko viikon on ollut aivan mahtava ilma. Aurinko on porottanut siniseltä taivaalta ja lämpötila on noussut yli kahdenkymmenen asteen.
Valitettavasti en vain ole pystynyt nauttimaan mahtavista kevätpäivistä täysin rinnoin. Sain meinaan jonkun kumman inhan mahataudin sunnuntaina ja alkuviikon halailin vessanpönttöä ja makasin sängyssä.
Outo tauti siinä suhteessa, että pysyi päällä pari päivää ja tietenkin veti kunnon aivan nollille.
Tunnollisena ihmisena meinasin mennä töihin heti keskiviikkona, mutta onneksi oli sen verran järkeä (ja järkevät työkaverit) päässä että päätin jäädä loppuviikoksikin kotiin lepäilemään.
Eilen vielä heikotti, mutta tänään on ollut jo parempi olo. Enkä tietenkään ole pysynyt aloillani vaan hommailin ulkona vähän sitä sun tätä.
Hommaa olisi vaikka kuinka paljon, kaikki on jäänyt tekemättä kiireiden ja tautien takia.
Naapurit ovat jo heittäneet siemenet kasvimaille, itse en ole vielä edes ennättänyt siivota kasvimaata talven jäljiltä. Kiiwit ja muut puut&pensaat on saatu sentään leikattua.

Viikonloppu edessä.
Miehellä neljäs viikko takana sädehoitoja. Piti olla vielä vain viikko jäljellä, mutta näyttää siltä että hoitoja jatketaan muutamalla päivällä koska pari kertaa on jäänyt sädetys saamatta kuumeilun takia.
Sunnuntaina mies viettää syntymäpäiviään elikkä huomenna pitää kaivaa esille leivontatarvikkeet ja tekaista perinteinen suklaakirsikkakakku.