Jos olisin alkanut kirjoittamaan postausta tänään aamupäivällä, niin olisi saattanut tulla todella kiukkuista ja ärhäkkää tekstiä.
Nyt päivän mittaan tunnelmat ovat hieman laantuneet, mutta ajatukset ovat vieläkin samat.
Ehkä joidenkin mielestä en saisi valittaa ja ajetella niin kuin ajattelen, mutta näin vain on....
Viime viikkoina mies on viettänyt aikaansa totaalisesti vaakatasossa.
Lähden aikaisin aamulla töihin, hän jää nukkumaan. Tulen töistä, syömme ja sen jälkeen mies käy lepäämään.
Lepääminen saattaa sitten jatkua pitkin iltaa. Ennätän laittaa tulen uuniin, että talo lämpiäisi. Pesen astiat, järkkäilen pyykkiä, keskustelen tyttärien kanssa, katselen hieman telkkua, käyn kaupassa hakemassa ostokset joita mies ei ole hakenut... Ennätän roikkua netissä, silittää ja hiljalleen on aika käydä nukkumaan, koska aamulla on taas aikainen herätys.
Mies on kaiken tämän aikaa joko torkkunut-nukkunut sohvalla sen verran heräillen, että on hakenut keittiöstä syötävää.
Lauantaipäiväkin saattaa mennä miehen nukkuessa puolipäivää. Odottelen jonkun aikaa samalla tehden omia asioita, hermostun enkä jaksa enää odottaa vaan lähden hoitelemaan asioita.
Ja näin päivät ja viikot kuluvat...
En valittaisi tilanteesta tai ottaisi moksiskaan, jos tietäisin että tuo on tyypillistä miehelle. Mutta mihin on hävinnyt se jokapaikantouhu, se mies joka oli melkein aina menossa ja kotona tuli asioita hoidettua??!!
Nyt meillä seisoo keittiössä rikkinäinen astianpesukone, koska sitä ei enää kuulemma kannata korjata (en vain tiedä mistä saamme rahat uuteen tiskariin).
Olohuoneen nurkassa odottaa isompi tietokone huoltoon menoa. Voisin itse sen viedä korjattavaksi, mutta mies lupasi kysyä tuttavalta jonka liikeestä se on aikoinaan ostettu. Ehkä hän on hukannut puhelinnumeron, koska tietsikka odottaa korjausta jo muutaman kuukauden.
Viikon verran olen pyytänyt miestä käymään tilintarkastustoimistossa kysymässä mihin hintaa tekisivät meidän veroilmoitukset. Joka päivä mies on unohtanut hoitaa asian, koska ei ole oikein mennyt minnekään. Itse en pysty hoitamaan asiaa muuten kuin lähtemällä töistä aikaisemmin ja se on ollut mahdotonta viime viikkoina.
Muutenkin seurustelu on jäänyt melko vähiksi, koska sohvan periltä ei saa kunnolla keskusteluseuraa. Jos aloitan keskustelun, telkussa on juuri meneillään tärkeät uutiset tai yksinkertaisesti saan vastaukseksi vienon kuorsauksen.
Joskus saatan jutella päivän tapahtumia olettaen miehen kuuntelevan. Hetkien tai ehkä päivien kuluttua asiasta tulee puhetta ja mies väittää etten ole edes maininnut koko kyseistä asiaa. Joko ei ole kuunnellut tai on vain unohtanut.
Emme käy missään, koska mies ei jaksa eikä ole kiinnostunut lähtemään minnekään.
Aikaisemmin saatoimme käydä iltasella kylän raitin kuppiloissa kuuntelemassa elävää musaa ja viikonloppuisin tekemässä rantalenkkejä.
Nyt liikkuminen on rajoittunut kylän ja isompien kauppojen välille. Työtkin kun ovat tässä kylässä joten työmatkakaan ei ole kummoinen.
Varmaan joku ihmettelee miksi en lähde itsekseni ihmisten ilmoille. Niinpä... miksi en... No ensinnäkin en oikein ennätä, koska töiden jälkeen pitäisi huoltaa kotiakin. Ja miehen kanssa pitäisi seurustella .... jos se vaan jotenkin onnistuisi. Ja jos lähtisin naisten kanssa rimpsalle liian usein, ei sekään olisi hyvä juttu...
Tiedän että mies on sairas enkä saisi valittaa, koska itsella asiat ovat tavallaan ihan hyvin.
Mutta mies ei ole tällä hetkellä niin sairas ettei voisi tehdä pieniä kotiaskareita ja seurustella minun ja tyttöjen kanssa ilman pientä ärsyyntyneisyyttä äänessä.
Tiedän, että odottaminen on inhottavaa ja ottaa päähän. Mutta jos lääkärit eivät ota yhteyttä, mies voisi mielestäni itse soittaa ja kysyä mitkä ovat jatkosuunnitelmat. Ainakin tietäisi mitä odottaa ja milloin alkaisi taas tapahtua.
Olemme tämän asian kanssa tapelleet jo yli viisi vuotta. Välillä on ollut todella rankkaa, välillä taas on seesteisiä aikoja kuten nyt. Aikaisemmin ne seesteiset ajat ovat olleet todella hyviä, arkisia asioita täynnä olevia. Mutta nyt tästä seesteisestä ajasta ei kukaan nauti. Enemmänkin vai valumme syvemmälle ja syvemmälle eikä näytä ollenkaan siltä, että sieltä syvältä nousisimme kovinkaan pian.
En haluaisi valua paineen mukana enkä haluaisi, että sen mukana valuisi hukkaan kaikki se rohkaisu ja positiivisuus joka on pitänyt meitä kaikki pinnalla nämä vuodet.
En haluaisi, mutta omat voimavarat ... ja halut alkavat olla vähissä!
Nostan kädet ilmaan ja luovutan.
Olen kaikkeni yrittänyt ja sen olen kertonut miehelle. Ollut tukena ja turvana, kuunnellut ja pakistanut.
Nyt en enää jaksa vaan anna miehen tehdä niin kuin haluaa. Voi itse päättää mihin suuntaan elämäänsä jatkaa... luovuttaa tai nostaa itsensä taas pohjalta pinnalle.
Jokainen voi (ja pitää) itse päättää omasta elämästään, sitä ei kukaan muu voi tehdä toisen puolesta.
Siihen tarvitaan rohkeutta, rohkeutta ottaa askel eteenpäin.
Rohkeutta ottaa vastuu omasta elämästä.
