Lunta tulvillaan

Meidän ilma vaihtelee kuulemma kuin mun mieli .. näin totesi rakas ystäväni ...

täytyy todeta, että oikeassa on!

Mutta minkäs sille tekee, että elämä heittelee ja kokeilee kantaako siipeni ja kukkula jolla asumme sijaitsee vuoristo- ja meri-ilmaston välimaassa ... eihän se ole kumma, jos välillä aina ailahtelee mieli ja ilma ;)

Muutamia ihanien melkein kevätpäivien jälkeen meitä on koeteltu muutaman päivän ajan paikallisiin olosuhteisiin nähden rankoilla lumisateilla. Pääkaupunki meni taas jälleen aivan tukkoon ja kaupunginjohtaja komensi ihmiset vaikka syömään lumet jotta kadut ovat kulkukelpoisia.

Meidän kaupungin herrat ottivat pikkasen iisimmin ja antoivat väen nautiskella (jotkut enemmän jotkut vähemmän) lumiriennoista. Taisivat taas jälleen kerran unohtaa, että meidänkin kadulla asuu töissäkäyviä ihmisiä joiden pitäisi ehkä päästä omalla autolla liikenteeseen. 

Katua ei meinaan aurattu ollenkaan näiden lumisateiden jälkeen vaan lumet saivat ihan rauhassa sulaa aivan itsekseen.

Itse en tarvitse autoa töihin mennessä, iloisesti viiletän jalkaisin oman kadun ja muutamat sadat portaat alas työpaikalle.

Maanantaiaamuna työpaikan edessä odottikin odottamaton yllätys ... aikaisin aamusta ennen seitsemään piti harjoitella tasapainoilua ja kiipeilyä ... työpaikan portti kun ei suostunutkaan aukenemaan, ei auttanut vetäminen eikä työntäminen, lukko pysyi kiinni. Pikkasen aikaa siinä ihmetellessä reippaana rouvana heitin kassin aidan yli ja kiipesin itse perässä. Onneksi toisella puolella oli mukavan pehmeä lumihanki, jos olisin vaikka menettänyt tasapainoni ... putoaminen ei olisi sattunut niin kovasti.

Kiipeilyä ja tasapainoilua on taas jouduttu harrastamaan elämän aallokoilla ....

Töissä kuulimme eilen uudistuksista jotka eivät ole ollenkaan iloisia vaan tulevat koettelemaan minua ja työkaveria. Eilen olin valmis iskemään hanskat tiskiin, jos vaan olisi millä elää tai nurkan takana odottamassa uusi työpaikka. 

Se olisikin ollut aika pamaus, jos olisimme kaikki kolme menneet vinttikerrokseen pomon luo sanomaan hyvästit ... sellaistahan ei meiltä mitenkään odoteta. 

Mutta nyt kyllä pisti taas miettimään miksi nämä kaikki asiat tapahtuvat juuri minulle, onko karmani elää "kärsien" ja nöyristellen muille vai onko tämän nyt se päätepysäkki jossa pitää päättää todellakin ihan oikeasti  noustako kyydistä pois ja miten ja mihin suuntaan jatkaa matkaa.

Kärsivällisyyttäni koetellaan myös miehen suhteen.

Jotkut oppivat sairastumisesta, jotkut eivät ... saatte itse tuumailla millainen mies on. En voi mitenkään olla hänen nahoissa, mutta itse ehkä käyttäytyisin toisin ... näin ainakin ajattelen nyt, sillä elämä on elämisen arvoista oli sitä sitten kuinka vähän tai paljon jäljellä ...  eihän me voida tietää oikeastaan kuinka paljon sitä on jäljellä ja itse ainakin haluaisin nauttia siitä viimeisestä ajasta enkä purnuttaa joka tyhjänpäiväisestä arkipäivän asiasta.

Mies ei ole mitenkään tullut elämänsä loppumetreille, ei todellakaan omasta mielestäni. Voi hyvin ja ruokahalua on ehkä liikaakin ja jaksaa luoda lumet & tehdä talohommia ... silloin kun haluaa. 

Kärsivällisyys ja pinna ovat vain hieman lyhentyneet, mutta ehkä on helpompi kiukutella omalle vaimolle ja tyttärille kuin vaikka kahvilan tarjoilijanaiselle.

Yritän nyt sitten olla hiljaa ja vastaanottaa .... välillä vaan vastaanottaminen ja hiljaa oleminen tekee tukalaa ja suusta tulee kitkeränmakuista tekstiä.

Jostain syystä tuntuu siltä, että tulemme jatkamaan tätä kissa ja koira leikkiä vielä useampia vuosia ... ehkä vuosikymmeniä, miehen mielestä kuitenkin loppu alkaa olla lähellä ja voin alkaa etsiä sitä nuorta & rikasta hänen tilalle .....

Elämä on ....

kuin naisen mieli....

tai ilma kukkulalla ;)