Aika kaikkeensa

Tuota alaolevaa tekstiä lukiessani ja viime aikoina on tullut mietittyä tätä äitinä olemista.

Olen ollut siitä hyvässä asemassa, että sain olla kotona pienten lasten kanssa. Molemmat menivät päiväkotiin vasta täytettyään 3 vuotta.

He olivat molemmat "kilttejä" ja terveitä lapsia, eivät kiipeilleet kirjahyllyille eivätkä saaneet jäseniään poikki.

Heidän vauva- ja pikkulapsiaika oli tosi seesteistä ja mukavaa aikaa.... kotitöiden lomassa ehdittin leikkiä ja laulaa ja olla todella paljon ulkona. 

Joskus olen miettinyt (ja toivonut), että olisi ollut mukavaa jos meillä olisi ollut enemmänkin lapsia. Vaikka kolme tai jopa neljä. Mutta en voi uskoa, että kaikkien lasten kohdalla raskaus-ja vauva-aika olisi mennyt niin hyvin ja seesteisesti. Ja olisiko sitten enää ollut voimia ja kärsivällisyyttä niin paljon, kun näiden kahden kohdalla oli ...

Mies olisi toivonut vielä kolmatta lasta ja etenkin hän olisi toivonut poikaa perheen jatkoksi. Mutta miten voi varmistaa, että se kolmas olisi lopulta ollut se "Karlo" jota tehtiin jo aikaisemmin?

Asia tuli puheeksi eräänä päivänä ja lopetin keskustelun hyvin nopeasti miehen mielestä tylyllä kommentilla: "Meille ei tule enää lapsia! Ei ainakaan sinun ja minun tekemiä ... ehkä lapsenlapsia tai hoitolapsia, mutta omia ei!"

Olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen siihen, että tyttäret ovat kasvaneet ja aikuistuvat. Eivät ole enään niin riippuvaisia meistä (= minusta). Heillä on jo omat menot ja minulle jää aikaa omaan elämään ja omiin menoihin. 

Miehen mielestä se on jotenkin surullista, mutta omasta mielestä se on nyt juuri sitä mitä pitääkin olla. Me olemme tehneet osamme ja tehtävämme ( eihän äitinä ja isänä oleminen ole vielä varsinaisesti ohi), olemme kasvatteneet lapsenne niin hyvin kuin olemme vain voineet ja osanneet. Ehkä emme ole siinä onnistuneet kaikkien oppikirjojen ja sääntöjen mukaan, mutta tyttäremme ovat vielä elossa ja menossa kohti aikuisuutta.

He ovat terveitä ja iloisia (ainakin suurimman osan ajasta) ja heillä on ystäviä.

Mutkia on ollut matkassa rutkasti ja niitä varmasti tulee vielä olemaan, mutta niihin mutkiin ja ongelmiin osaamme jo tarttua toisin tavoin kuin vuosia sitten, kun olimme itse vielä nuoria ja kokemattomia.

Nyt on aika keskittyä enemmän omaan elämään, tehdä asioita joita ei ole voinut tehdä silloin kun lapset olivat pieniä. Yrittää keksiä pieniä asoita jotka piristävät mieltä, nautti ja olla tyytyväinen itseensä!

(Kuvassa esikoinen alle vuoden ikäisenä ja nuorimmaisen fb-postaus eräänä päivänä 

"Äitini! Huolimatta siitä, että hän ärsyttää ja hermostuttaa minua, on hän kuitenkin henkilö

 joka odotti minua yheksän kuukauta ja toi tähän maailmaan. Rakastan sinua!")