Kävimme tänään aamupäivällä miehen kanssa rannalla.
Moni muukin oli päättänyt tehdä samoin ja parkkipaikaa jouduttiin etsimään kauemmin kuin olimme ajatelleet. Jos olisimme ennättäneet lähteä liikkeelle puoli tuntia aikaisemmin, olisimme onnistuneet saamaan ilmaisen parkkipaikan. Mutta nyt jouduimme jättämään auton maksulliseen parkkiin ja senkin vapaan paikan löytäminen oli työn ja tuskan takana.
Olin jo valmis luovuttamaan, mutta mies taisi tietää mitä siitä seuraa, jos en pääsekään viikon ainoalle rantakeikalle ... Olisin saattanut olla loppupäivän kuin pe... ammuttu karhu.
Kerrankin hänellä oli enemmän kärsivällisyyttä kuin minulla ja onneksi se tyhjä ruutu löytyi.
Meillä on jo vakiokäytäntö kun yhdessä mennään rannalle... Mies ottaa varjopaikan pinjapuun alta ja mä parkkeeraan pyyhkeeni ja kamani aurinkoon. Hän menee ensin kahvilaan ja mä hyppään vierkistävään mereen. Vasta sen jälkeen voin ajatella kahvittelua kahvilan varjossa. Myöhemmin molemmat nauttivat tyylillään parisen tuntia rantaelämästä ... Mies makaa varjossa ja ehkä menee kerran veteen (entisestä kovasta uimarista ja sukeltajasta on tullut varjossa nukkuva nautiskelija), minä taas kerään aurinkoenergiaa talvea varten ja käyn useamman kerran uiskentelemassa.
Tänään siellä aaltojen keskellä uiskennellessä tuli mieleen, että nämä taitavat olla viimeisiä rantakeikkoja tänä kesänä.
Viikolla ei tunnu enää ennättävän töiden jälkeen uimaan ja tulevina viikonloppuina on muuta ohjelmaa.
Tuntui jotenkin haikealta ... ei enää helteisiä hetkiä rannalla eikä virkistäviä uintikeikkoja sinisessä meressä...
Päivät ovat jo huomattavasti lyhyempiä kuin muutama viikko sitten, yöt viileämpiä eikä aurinkokaan polta enään niin pahasti kuin vielä kaksi viikkoa sitten. Syksyä kohti mennään, tykkään siitä tai en.
Ehkä loppukesästä ja ennen koulujen alkua ennätämme kuitenkin vielä nauttia muutamasta kokopäiväisestä rantakeikasta jollain lempparirannalla.
Tuijotella horisonttiin ja kerätä aurinkoenergiaa talven viimoja varten.
