lauantai 1. helmikuuta 2014

Askel eteenpäin...kö





















Jos olisin alkanut kirjoittamaan postausta tänään aamupäivällä, niin olisi saattanut tulla todella kiukkuista ja ärhäkkää tekstiä.
Nyt päivän mittaan tunnelmat ovat hieman laantuneet, mutta ajatukset ovat vieläkin samat.
Ehkä joidenkin mielestä en saisi valittaa ja ajetella niin kuin ajattelen, mutta näin vain on....

Viime viikkoina mies on viettänyt aikaansa totaalisesti vaakatasossa.
Lähden aikaisin aamulla töihin, hän jää nukkumaan. Tulen töistä, syömme ja sen jälkeen mies käy lepäämään.
Lepääminen saattaa sitten jatkua pitkin iltaa. Ennätän laittaa tulen uuniin, että talo lämpiäisi. Pesen astiat, järkkäilen pyykkiä, keskustelen tyttärien kanssa, katselen hieman telkkua, käyn kaupassa hakemassa ostokset joita mies ei ole hakenut... Ennätän roikkua netissä, silittää ja hiljalleen on aika käydä nukkumaan, koska aamulla on taas aikainen herätys.
Mies on kaiken tämän aikaa joko torkkunut-nukkunut sohvalla sen verran heräillen, että on hakenut keittiöstä syötävää.
Lauantaipäiväkin saattaa mennä miehen nukkuessa puolipäivää. Odottelen jonkun aikaa samalla tehden omia asioita, hermostun enkä jaksa enää odottaa vaan lähden hoitelemaan asioita.
Ja näin päivät ja viikot kuluvat...

En valittaisi tilanteesta tai ottaisi moksiskaan, jos tietäisin että tuo on tyypillistä miehelle. Mutta mihin on hävinnyt se jokapaikantouhu, se mies joka oli melkein aina menossa ja kotona tuli asioita hoidettua??!!
Nyt meillä seisoo keittiössä rikkinäinen astianpesukone, koska sitä ei enää kuulemma kannata korjata (en vain tiedä mistä saamme rahat uuteen tiskariin).
Olohuoneen nurkassa odottaa isompi tietokone huoltoon menoa. Voisin itse sen viedä korjattavaksi, mutta  mies lupasi kysyä tuttavalta jonka liikeestä se on aikoinaan ostettu. Ehkä hän on hukannut puhelinnumeron, koska tietsikka odottaa korjausta jo muutaman kuukauden.
Viikon verran olen pyytänyt miestä käymään tilintarkastustoimistossa kysymässä mihin hintaa tekisivät meidän veroilmoitukset. Joka päivä mies on unohtanut hoitaa asian, koska ei ole oikein mennyt minnekään. Itse en pysty hoitamaan asiaa muuten kuin lähtemällä töistä aikaisemmin ja se on ollut mahdotonta viime viikkoina.

Muutenkin seurustelu on jäänyt melko vähiksi, koska sohvan periltä ei saa kunnolla keskusteluseuraa. Jos aloitan keskustelun, telkussa on juuri meneillään tärkeät uutiset tai yksinkertaisesti saan vastaukseksi vienon kuorsauksen.
Joskus saatan jutella päivän tapahtumia olettaen miehen kuuntelevan. Hetkien tai ehkä päivien kuluttua asiasta tulee puhetta ja mies väittää etten ole edes maininnut koko kyseistä asiaa. Joko ei ole kuunnellut tai on vain unohtanut.

Emme käy missään, koska mies ei jaksa eikä ole kiinnostunut lähtemään minnekään.
Aikaisemmin saatoimme käydä iltasella kylän raitin kuppiloissa kuuntelemassa elävää musaa ja viikonloppuisin tekemässä rantalenkkejä.
Nyt liikkuminen on rajoittunut kylän ja isompien kauppojen välille. Työtkin kun ovat tässä kylässä joten työmatkakaan ei ole kummoinen.
Varmaan joku ihmettelee miksi en lähde itsekseni ihmisten ilmoille. Niinpä... miksi en... No ensinnäkin en oikein ennätä, koska töiden jälkeen pitäisi huoltaa kotiakin. Ja miehen kanssa pitäisi seurustella .... jos se vaan jotenkin onnistuisi. Ja jos lähtisin naisten kanssa rimpsalle liian usein, ei sekään olisi hyvä juttu...


Tiedän että mies on sairas enkä saisi valittaa, koska itsella asiat ovat tavallaan ihan hyvin.
Mutta mies ei ole tällä hetkellä niin sairas ettei voisi tehdä pieniä kotiaskareita ja seurustella minun ja tyttöjen kanssa ilman pientä ärsyyntyneisyyttä äänessä.
Tiedän, että odottaminen on inhottavaa ja ottaa päähän. Mutta jos lääkärit eivät ota yhteyttä, mies voisi mielestäni itse soittaa ja kysyä mitkä ovat jatkosuunnitelmat. Ainakin tietäisi mitä odottaa ja milloin alkaisi taas tapahtua.

Olemme tämän asian kanssa tapelleet jo yli viisi vuotta. Välillä on ollut todella rankkaa, välillä taas on seesteisiä aikoja kuten nyt. Aikaisemmin ne seesteiset ajat ovat olleet todella hyviä, arkisia asioita täynnä olevia. Mutta nyt tästä seesteisestä ajasta ei kukaan nauti. Enemmänkin vai valumme syvemmälle ja syvemmälle eikä näytä ollenkaan siltä, että sieltä syvältä nousisimme kovinkaan pian.
En haluaisi valua paineen mukana enkä haluaisi, että sen mukana valuisi hukkaan kaikki se rohkaisu ja positiivisuus joka on pitänyt meitä kaikki pinnalla nämä vuodet.
En haluaisi, mutta omat voimavarat ... ja halut alkavat olla vähissä!

Nostan kädet ilmaan ja luovutan.
Olen kaikkeni yrittänyt ja sen olen kertonut miehelle. Ollut tukena ja turvana, kuunnellut ja pakistanut.
Nyt en enää jaksa vaan anna miehen tehdä niin kuin haluaa. Voi itse päättää mihin suuntaan elämäänsä jatkaa... luovuttaa tai nostaa itsensä taas pohjalta pinnalle.
Jokainen voi (ja pitää) itse päättää omasta elämästään, sitä ei kukaan muu voi tehdä toisen puolesta.
Siihen tarvitaan rohkeutta, rohkeutta ottaa askel eteenpäin.
Rohkeutta ottaa vastuu omasta elämästä.


10 kommenttia:

  1. Kurjaa! Ei varmaan huvita edes toista kotiin tulla kun sohvalla makaa tuollainen morokolli.
    Toisaalta ei kai hanta tuomitakaan voi, kun en mina ainakaan pystyisi tietamaan miten itse
    vastaavassa tilanteessa tilanteessa kayttaytyisin.
    Voisiko joku hanen mieskaverinsa olla avuksi? Joku niista jotka jarjestivat teille sen kivan
    pubi-musiikki-illan silloin vahan aikaa sitten. Pyytaisi vaikka miesta apuun johonkin juttuun
    jonka han osaa hyvin.
    Hyva paatos antaa hanen tehda mita haluaa. Kun ei tuo edellinen systeemi kuitenkaan toiminut,
    turha sita on kai jatkaa.

    Voimia sinulle!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan miehellä kavereita vaikka kuinka paljon ja varmasti joku olisi heti "vetämässä" häntä sohvalta ylös jos vaan tietäisivät miehelle makailevan. Mutta kun mies osaa olla muille kuin enkuli ja sitten näyttää sen tylsän ja mörököllipuolensa minulle.

      Poista
  2. En keksi mitään sanottavaa, kun kaikki mitä aloitan kirjoittamaan tuntuu niin kliseiseltä. En siis voi muuta kuin toivottaa paljon voimia jaksaa yrittää eteenpäin. "Ilo pintaan vaik syän märkänis", sanoi aikoinaan yks mun lappeenrantalainen opiskelukaveri :) ja halaus! - Mari -

    VastaaPoista
  3. Luin jostain "sairastamis"väsymyksestä. Siis, että kyllästyy ja väsyy täysin kaikkiin jatkuviin kokeisiin ja hoitoihin. Me syöpäpotilaat ollaan välillä
    todella hakalia. Ei se ole oikein lähimmäisiä kohtaan, mutta koko prosessii on vaan välillä niin masentavaa. Systotaattihoidot vaikuttavat myös päähän. Sitä on turha kenekään kieltää. Ajatus ei kulje ja mitään ei tahdo saada aikaiseksi.Ei vaikka kuinka suunnittelisi. Itse huomasin, että hoitojen loppupuolella unohdin asioita enemmän kuin alussa.
    Anun kanssa olen samaa mieltä. Eikö jotkut hänen mieskavereistaan voisi olla avuksi ja patistaa häntä mukaan? Sinäkin tarvitset välillä lepoa ja oma rauhaa. Koeta kestaa ja virtuaalihalaus täältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerrot omalta kohdalta miltä tuntuu, se auttaa minuakin katsomaan asioita toiselta kannalta. Olen miettinytkin, että kaikki tuo onohtaminen ja "hajamielisyys" johtuu niistä hoidoista. Harmi vaan ettei niitä kukaan lääkäreistä ole selittänyt tai kertonut että sellaisia sivuoireita voi tulla. Eikä yleensä meille lähimmäisille kukaan mitään selittele tai kerro....

      Poista
  4. Voi kuinka kurjaa! Ei yhtään ihme, että sinua harmittaa. On tärkeää, että yrität pitää huolta omasta hyvinvoinnistais, koska tietyllä tavalla pidät nyt koko perhettä pystyssä. Yritä miettiä juttuja, jotka toisivat sinulle arkeen piristystä. Voimia ja siunausta ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, niitä piristäviä juttuja pitää yrittää nyt keksiä vaan enemmän ja enemmän. Tänään oli aivan ihana aurinkoinen talvikeli ja nautinkin mukavasta metsälenkistä.

      Poista
  5. Kuulostaa täsmälleen masennukselta. Itse kärsin siitä vuosia, ja ihmiset, jotka eivät ole sitä kokeneet, eivät yleensä sitä oikein ymmärrä, Kyse ei ole omasta elämästä vastuun ottamisesta, laiskuudesta tai pahantahtoisuudesta vaan siitä, että yksinkertaisesti ei ole henkisiä voimavaroja tavallistenkaan asioiden tekemiseen. Se on läheisille todella vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa se on ihmiselle itselleen, koska kyllähän sitä tiedostaa olevansa hyödytön ja riippakivi muille, mistä tulee entistä huonompi olo ja kierre on valmis. Syöpähoidoilla on varmasti vaikutuksensa asiaan.

    En tiedä mitä asialle kannattaisi tehdä muuta kuin yrittää kestää sitä, olla lähellä, tukea miestä ja ottaa päivä ja hetki kerrallaan.

    VastaaPoista
  6. Kokemuksesta kerron, että sairaus vaikuttaa ihmisiin monella tavalla. Joku masentuu, toinen taas alkaa ottamaan vapauksia ja ilon irti elämästä. Molemmat ovat läheisille todella raskaita. Kun se tuttu ja turvallinen tavallinen elämä on poissa. Ja tavallista arkeahan me kaikki yleensä eletään ja se on kai sitten kumminkin se, mitä me kaikki toivotaan. Sairas perhe elää omassa kuplassaan ja siitä on tavallisuus kaukana.

    Paljon voimia arkeesi Anni! ♥

    VastaaPoista