Viisi viikkoa kulunut.
Viisi viikkoa ilman aviomiestä.
Viisi viikkoa kolmestaan tyttöjen kanssa totutellen uuteen elämään.
Viiteen viikkoon on mahtunut niin paljon surua, kyyneleitä, kiukkua, vihaa, tunteenpurkauksia, katkeruutta... mutta myös iloa, naurua, ystäviä, hyviä hetkiä, vieraita.
Viitenä viikkona mieliala on vaihdellut laidasta laitaan. Hetken on tuntunut hyvältä ja toisena hetkenä haluaisi paeta kaikkea tätä eikä uskoa todeksi.
Viitenä viikkona olen käynyt haudalla sytyttämässä kynttilöitä. Joskus joka päivä, joskus joka toinen. On vain vaikea uskoa, että mies on siellä haudassa. Aivan kuin olisi jossain muualla... sairaalassa, matkoilla, soittokeikalla ja hän tulee taas kotiin.
Viitenä viikkona olen niin monet kerran tarttunut kännyyn ja aikonut soittaa miehelle kysyäkseni jotain. Mutta sillä samalla sekuntisadasosalla mahanpohjassa on kouraissut.... eihän hän enää kuitenkana vastaisi....
Viitenä viikkona olen tyhjentänyt miehen kaappeja, seisonut ikkunan edessä tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen, muistellut menneitä ... niitä hyviä, rakkaita hetkiä ja niitä ikäviä jotka haluaisi unohtaa ja työntää pois mielestä.
Viitenä viikkona olen joutunu hoitamaan ja tekemään asioita joita en olisi ikinä uskonut joutuvani tekemään.
Viisi viikkoa olen joutunut selviytymään yksin ilman toisen lähelläolevan aikuisen apua.
Viisi viikkoa olen ollut melko hiljaa kotosalla, höpöttelemättä sitä ja tätä arjen touhuja tehdessä.
Viisi viikkoa on sängyn toinen puolisko loistanut tyhjänä.
Viisi viikkoa olen sen kuitenkin pedannut niin kuin aina ennenkin.
Viisi viikkoa...
Viiteen viikkoon on mahtunut kaikesta surusta huolimatta iloja ja mukavia hetkiä.
Viitenä viikkona lähelläni on ollut rakkaita sukulaisia, ystäviä... lähellä ja kaukana.
Viitenä viikkona olemme tyttöjen kanssa viettäneet aikaa yhdessä... itkien, nauraen, hölmöillen.
Viisi viikkoa...
Edessä on vielä monta viittä viikkoa, uusi elämä, uudet tavat, uudet ihmiset...
.jpg)